Black | Super Junior | K-18

Nimi: Black
Kirjoittaja: wexi

Ikäraja: K-18
Varoitukset: Seksiä, väkivaltaa, rumaa kielenkäyttöä
Tyylilaji: Action, AU, Angst, Fluff

Paritus: Super Junior x Bom (perinteisiä parituksia SuJun sisällä)
Henkilöt: Super Junior (jotkin jäsenet enemmän esillä kuin toiset), B.A.P, Teen Top
Osat:
1 (fluff, angst)
2 (smut, action)
3 (horror, smut)
4 (fluff, action)
5 (angst, fluff)
6 (smut, fluff)
7 (smut, fluff)
Tekijänoikeudet: En omista Super Junioria, mutta omistan tarinan ja kuvitteelliset keksimäni tapahtumapaikat sekä omakeksimäni hahmon, Bomin.
!HUOM!: Tarinan tapahtumapaikka on täysin keksitty, eikä sijoitu millään tavoin oikeaan maailmaan. Oudot tavat, laitteet, tavarat ja muut vastaavat, eivät välttämättä pyri olemaan järkeviä taikka mahdollisia toteuttaa oikeassa maailmassa!

Yhteenveto: Siltä, mikä tulee sisältä, ei voi ulkopuolelta suojella.

A/N : Tämä ficci tulee olemaan hieman erilainen kuin aiemmat ficcini. Mulla on yleensä tapana kirjottaa hyvin varovasti ja sanomalehtityylisesti, mutta nyt aion kirjottaa paljon kirjeitä, viestejä ja lappusia, enkä ehkä niinkään paljoa puheetonta tekstiä. Kuitenkin mä pyrin tässä ficissä keskittymään siihen, mitä hahmojen päässä liikkuu, miten eri asiat vaikuttaa niiden ajatteluun. En ehkä kuvaile paikkoja tai tekemisiä niin paljoa, vaan ainakin alustavasti suunnittelen keskittyväni nimenomaan siihen, mitä hahmojen päiden sisässä tapahtuu.
P.S En lupaa mitään englannin tai muiden itselleni vieraiden kielten oikeakielioppisuuden suhteen.

Varoitukset: Making out -kohtaus, jossa toinen osapuoli pettää seurustelukumppaniaan.

. : ~*~ : .

BLACK RELATIONSHIPS

"Sungmin-ah? Sungmin-ah~?!" Kyuhyunin huuto kiiri läpi J-siiven, huonokäytöksisen sen hetkisen maknaen kutsuessa hyungiaan luokseen.
Olohuoneessa Sungmin kyllä kuuli huudon, mutta päätti tietoisesti olla vastaamatta Kyuhyunille, kun tuo kutsui tätä nimiliitteittä. Kyllä hän oli jo melkein tottunut siihen, että huoneistossa liikkui vakituisesti yksi häntä nuorempi henkilö, joka ei kokenut ongelmakseen kutsua toisia hyungeiksiin. Toki saattoi ajatella, että moinen seikka oli turhaa liikaherkkyyttä, eikä siitä kannattanut hermostua, mutta Sungmin, joka oli hyvätapainen ja tarkasti kasvatettu koki, kuin joku olisi melkeinpä kutsunut häntä tytöksi. Oli vaan niin outoa tulla kutsutuksi aivan kulttuurin vastaisesti.
"Min-baby, etkö kuullut, kun kutsuin sinua?"
Vanhempi noista kahdesta, sohvalla istuva Sungmin, hätkähti hieman toisen äänen tullessa yhtäkkiä ihan vierestään. Hän kohotti katseensa sylistään nuoremman komeisiin kasvoihin ja tunsi poskiaan kuumottavan toisen omituisesta lempinimivalinnasta.
"Yah, Kyuhyun-ah, sinun pitäisi kutsua minua hyungiksi..." lyhyempi yritti pitää kiinni ylpeydestään niillä vähäisillä itsehillinnän rippeillä, jotka hänelle jäi vielä sen jälkeen, kun Kyuhyun painoi kätensä hänen poskelleen hellästi.
"Ehkä niin. Mutta nimiliitteet nostavat muurin väliimme", ruskeahiuksinen nuorempi hymähti. "Enkä minä halua niin käyvän."
Kyuhyun kumartui eteenpäin saaden Sungminin automaattisesti sulkemaan silmänsä. Juuri kun kaksikon huulet olivat kohtaamassa, käsi ilmestyi noiden kahden väliin.

"Ya ya ya! Ei keskellä olohuonetta!" Heechulin ääni komensi nuorempiaan ankarasti.
Oikeastaan oranssihiuksista ei haitannut oudon pariskunnan suutelointi ollenkaan. Sitä oli itse asiassa aika mukavaa katsella. Se oli seksikästä. Heechul oli aina pitänyt Kyuhyunia suhteellisen komeana, mutta toisen luonne oli liikaa vanhemmalle, joten mitään sen suurempia tunteita ei koskaan syntyisi. Sungmin taas oli lähes vastakohta rakkaaseensa. Toinen oli Heechulin makuun jopa liian kiltti ja herttainen. Ihmisellä piti olla myös ripaus kovapäisyyttä luonteessaan.
Heechul olikin miettinyt, että jos nuo kaksi kasvattaisivat lapsen yhdessä, siitä tulisi joko aivan ihana, ihan hirveä tai vain mielipuoli.
Miksi Heechul oli sitten keskeyttänyt nuo kaksi?
Kyseessä oli toki heidän oma J-siiven olohuone, mutta millä hetkellä hyvänsä joku oppilas muualta rakennuksesta saattaisi tulla paikalle. Tai mikä pahempaa, joku opettajista. Muu rakennus ei kokonaisuudessaankaan ollut erityisen homo ystävällinen. Heechul halusi vain, että kaikki J-siipeläiset saisivat elää rauhassa ilman halveksuvia katseita. Ilman pilkallisia huutoja. Ilman rajoitteita.
"A-a-anteeksi, hyung", Sungmin ryhtyi heti pahoittelemaan nousten Kyuhyunin ohitse seisomaan ja kumarsi pari 90 asteen kumarrusta keskeyttäneelle.
"Mitenkäs sinulla ja Hangengilla menee? Vieläkö petät häntä Siwonin kanssa?" Kyuhyun sen sijaan kysyi nokkavaan sävyyn lösähtäen sohvalle istumaan pettyneenä siitä, että hänen ja Sungminin herttainen hetki oli keskeytetty. Nuorin ei kovin usein alkanut puhumaan imeliä vaan kävi suoraan asiaan, joten tälläkin kertaa siirappiset sanat olivat menneet täysin hukkaan.

Toisin kuin olisi voinut olettaa, Heechul ei alkanut läksyttää dongsaengiaan nimiliitteiden käytöstä vaan tunsi rintaansa puristavan. Hän todellakin oli umpikujassa poikaystävänsä ja seksikkään rakastajansa kanssa. Hangeng oli aina käyttäytynyt, kuin Heechul olisi ainoa syy hänen olemassa ololleen. Ei väliä, kuinka väsynyt Hangeng oli, jos Heechul pyysi häntä tekemään jotain, hän teki. Jos Heechul itki, Hangengin maailma pimeni ja ainoa valon säde ilmestyisi vasta, kun vanhempi hymyilisi jälleen. Heechulin pelkkä olemus tuntui valaisevan Hangengin maailman.
Kuitenkin Siwon oli jotenkin omituisesti onnistunut uimaan Heechulin liiveihin, eikä nuorimies voinut sanoa 'ei', kun tarjottiin.
Tarjottiin mitä?
Kiinnostusta.
Rakkautta.
Seksiä.
Se oli alkanut viattomilla kehuilla ja oikein asetelluilla sanoilla, jotka olivat imarrelleet Heechulia. Siwon ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään dongsaengin rooliin, vaan imelä sanailu johti pian pieniin kosketuksiin ja toverillisiin halauksiin ja pusuihin. Sekään ei riittänyt. Seuraava askel oli vienyt heidät käytävän yleisvessaan.

Heechul kuuli omat huokauksensa korvissaan. Silmät eivät osanneet kiinnittyä mihinkään pisteeseen vaan poukkoilivat villisti katon, lavuaarien, nuoremman mustien hiusten ja peilien välissä.
Siwonin huulet tuntuivat liian hyviltä Heechulin kaulan ihoa vasten. Pidemmän pojan sormet kietoutuivat oransseihin hiussuortuviin tukistaen Heechulia vanhemman omaan makuun jopa hieman liian hellästi.
"Nghh... Choi Siwon..." sirompi kuuli oman äänensä vaikertavan nautinnollisena. Hän ei ollut tuntea omaa ääntään. Se kuulosti liian huoramaiselta ollakseen todella hänen oma äänensä.
Siwonin huulet koskettivat kevyesti Heechulin omia. Tuo tunsi nostavansa kätensä Siwonin niskalle vetääkseen tuota lähemmäs.
"... Hyung..?" kysyi epäuskoinen ääni.
Heechul toisti sitä mielessään. Hänen äänensä se ei varmasti ollut. Siwon ei ollut hänen hyunginsa. Siwoninkin ääneksi se oli liian heiveröinen ja katkeran kuuloinen. Koko J-siiven asukkaisto vilisi ääninä oranssihiuksisen kiihottuneiden aivojen lävitse, kun poika yritti poimia kuulemansa äänen jostain muusta yhteydestä.
Siwon tuntui yrittävän irrottautua hyunginsa otteesta, mutta Heechulia pelotti. Hän ei halunnut päästää irti. Siwonin vahvat käsivarret saivat hänet tuntemaan itsensä pieneksi ja hauraaksi. Sellaiseksi, josta jonkun piti pitää huoli. Sellaiseksi, jota jonkun piti suojella.
"... Ha... Hangeng..?" Heechul varmisti ääni väristen pitäen tietoisesti silmänsä kevyesti suljettuina.
Vastausta ei koskaan kuulunut. Ovi kävi ja paikalla oli jälleen vain kaksi ihmistä.

Totta kai, jos tulisi tilanne, jossa Heechulin pitäisi valita noiden kahden väliltä, poika valitsisi Hangengin. Hänen ei tarvitsisi miettiä sekuntiakaan.
Ongelma olikin siinä, että vaikka Hangeng olikin parempi kuin Siwon, oli Hangeng JA Siwon vielä parempi. Eikä Hangeng tuntunut osoittavan omistushalua prinsessaansa kohtaan. Tuota ei tuntunut... kiinnostavan.
"Kyuhyun-ah! Se oli ilkeästi sanottu. Hyung itkee", Sungminin hätääntynyt ääni kuului. Tuo kaivoi nenäliinapaketista paperia ja kohotti kätensä pyyhkiäkseen pidemmän kyyneleet.
"Älä! Älä koske minuun!" Heechul älähti huitaisten nuoremman käden pois läheltään. "Pysy kaukana minusta! Ihan helvetin kaukana!"
Sungminin silmät pyöristyivät järkytyksestä. Tuon kädet syöksähtivät tuon oman suun eteen. Hän ei todellakaan kiroillut useasti. Eikä oikeastaan juuri kukaan mukaan J-siivestä. Yleensä ainakaan.
"Yah! Kim Heechul! Jos sinä huoraat ympäriinsä ja ahdistat itseäsi kolmiodraamoilla, niin älä yritäkään purkaa sitä minun Sungminiini!" Kyuhyun elävöityi yllättäen hypähtäen ylös sohvalta. Hän astui katse liekehtien Sungminin ja Heechulin väliin. Hän oli varsin tietoinen siitä, että oli todennäköisesti ainoa, jolla olisi luonnetta vastustaa Heechulia. Muut pelkäsivät Heechulia ainakin jollain tasolla.
Heechulista kun ei koskaan voinut tietää.
J-siiven toisiksi vanhin asukas oli todellakin arvaamaton ja vaarallinenkin sille päälle sattuessaan. Ja juuri se oli syy sille, että Kyuhyun ei halunnut kyseisen henkilön pääsevän yhtään sen lähemmäksi Sungminiä kuin oli välttämätön pakko.

Mutta sillä hetkellä Heechulin ei tehnyt yhtään mieli riidellä sekuntiakaan kenenkään kanssa. Hän puri huultaan tuntien kyynelten alkavan ryöppyä valtoimenaan poskilleen. Oranssihiuksinen parkaisi ahdistuneena ja lähti harppomaan kohti huonettaan.
Heechul ei voinut sille mitään, mutta hän ei halunnut niin täydellisen ihmisen kuin Sungminin hipaisevankaan häntä. Nuorempi ei varmasti koskaan vilkaisisikaan muihin miehiin. Tuo ei varmaan koskaan aiheuttanut mitään päänvaivaa Kyuhyunille tai kellekään muullekaan. Se tapa, jolla Sungmin oli järkyttynyt kuullessaan Heechulin kiroavan vain alleviivasi tuon täydellistä herttaisuutta. Pienempi ei ollut sellainen likainen huora, jollaiseksi Heechul juuri sillä hetkellä tunsi itsensä.
Hän paiskasi huoneensa oven perässään kiinni ja valui sitten istumaan sitä vasten.
"Hyung?" kysyi Hangengin hämmentynyt ääni huoneen omistajan sängyn suunnalta.
Heechul kohotti katsettaan varovasti ja näki mustahiuksisen istuvan sängyllään. Hän oli kyllä huomannut, kuinka Hangeng kutsui häntä hyungiksi. Jälleen.
Nuoremmalla oli ollut jo kaksi vuotta oikeus kutsua häntä ihan miksi vain ikinä haluaisi, mutta siitä hetkestä lähtien kun tuo oli nähnyt Siwonin ja Heechulin suutelevan, tuo ei ollut kutsunut Heechulia miksikään muuksi kuin hyungiksi.
Hangeng tiesi olevansa hieman marttyyrinen. Hän tiesi, että Heechul rakasti häntä, mutta silti hänen uskonsa ikuiseen rakkauteen oli horjunut niiden päivien aikana pahemmin kuin koskaan ennen. Heechul oli hänen ensirakkautensa, eikä Hangeng uskonut voivansa koskaan rakastaa ketään niin paljoa kuin hän rakasti Heechulia.
Mutta nyt näytti siltä, että hän joutuisi jakamaan rakkaansa jonkun toisen kanssa. Niin kauan kuin hän näkisi Heechulin, se oli okei. Niin kauan kuin Heechul olisi onnellinen, se oli okei.
Hangeng ei voinut olla itsekäs, kun kyse oli Heechulin onnesta.
"Hannie..." Heechul nyyhkytti tuntien itsensä oikeasti todella hauraaksi sillä hetkellä. Hän halusi poikaystävänsä käsivarret ympärilleen, tuon huulet otsalleen, tuon hengityksen hiuksiinsa. "Hannie... Ha-Hangeng..."

Hangeng nousi Heechulin sängyltä ja polvistui tuon eteen ovelle päästyään. Hän veti lyhyemmän syliinsä tuntien, kuinka Heechul käpertyi kokoon mahtuakseen niin lähelle häntä, kuin se vain oli mahdollista. Toisen keho vavahteli itkun voimasta.
"Älä itke, prinsessani, älä itke", nuorempi yritti rauhoitella silittäen lyhyemmän oransseja hiuksia. Hänen sanansa saivat vanhemman kuitenkin itkemään vain enemmän. Onnesta, liikutuksesta, katkeruudesta.
"E-e-en minä o-le prinses-sa... minä olen... o-o-olen..." prinsessaksi kutsuttu änkytti lähes hyperventiloiden.
Pidempi rutisti hauraampaa hieman lujemmin itseään vasten ja huokaisi rakastavasti: "Mitä ikinä oletkaan sanomassa, minulle olet aina prinsessa."
Niin imelältä lässytykseltä kuin se saattoikin kuulostaa, Heechul nautti siitä. Hän rakasti sitä, kuinka nuo sanat oli osoitettu juuri hänelle, kuinka juuri hän sai jonkun puhumaan noin.
Eihän kukaan voisi koskaan viedä häneltä ihmistä, jota hän rakasti eniten maailmassa.
Eihän?

~*~

Myöhemmin illalla J-siiven asukasluku kasvoi jälleen täyteen lukuunsa. Henry ja Zhou Mi palasivat sisäoppilaitokseen vierailtuaan kotonaan. Zhou Mi oli asunut kohta jo kaksi vuotta Kanadassa Henryn perheen kanssa ja oli kuin isoveli nuoremmalle.
Alun perin Zhou Mi oli päätynyt Kanadaan oppilasvaihto-ohjelman kautta, mutta puolen vuoden kuluttua Kiinasta oli tullut ilmoitus sairaalasta, että Zhou Min vanhemmat olivat kuolleen ryöstömurhassa.
Kiinalaispoika oli sivuuttanut surunsa täysin. Oli melkein, kuin tuo olisi odottanut näin käyvän piankin. Asiasta ei juuri puhuttu sen jälkeen. Kukaan ei halunnut repiä Zhou Min sydäntä palasiin, kun tuo oli sen onnistunut pitämään ehjänä.
Ainoat eroavaisuudet aiempaan Zhou Miin olivat pojan kasvanut aikuismaisuus ja rauhallisuus, sekä valtava suojeluhalu Henryä kohtaan. Mikään maailmassa ei enää merkinnyt pojalle yhtä paljoa, kuin kanadalainen pyöreäposkinen Henry ja tietysti tuon perhe, mutta ennen kaikkea Henry.
"Ryeowook, Sungmin~!" Henry hihkaisi iloissaan nähdessään parhaat ystävänsä jälleen. "Oh, siis Ryeowook-hyung ja Sungmin-hyung!"
Sungmin naurahti kanadalaisen rennolle asenteelle, ja sille kuinka toinen ei juuri koskaan ensimmäisellä kerralla muistanut nimiliitteitä vaan joutui aina korjailemaan puheitaan. Toinen oli kuitenkin kasvanut ulkomailla, joten tapa oli ihan ymmärrettävä.
Ryeowook syöksähti halaamaan pyöreäposkista ystäväänsä lujalla otteella.
"Henlii~!!" tuo vinkui ja rutisti kanadalaisesta lähes hengen irti.
"Yeah~! U miss me?" Henry nauroi pörröttäen Ryeowookin hieman kiharoita punaisia hiuksia.
"I... I miss you?" Ryeowook lausui hieman oudolla aksentilla, mutta Henry kuitenkin tiesi täsmälleen, mitä hänen hyunginsa tarkoitti.

Hetken aikaa Henry ja Zhou Mi olivat halailleet kaikkia halukkaita, ennen kuin he olivat siirtyneet keittiöön jutustelemaan. Paikalla olivat Henry, Zhou Mi, Ryeowook, Sungmin, Kyuhyun, Yesung, Donghae, Eunhyuk ja Shindong.
"Millaista Kanadassa oli?" Yesung kysyi. Kiinnostuksen pystyi kuulemaan hänen äänestään hyvin selvästi.
"Kivaa! Sinun pitäisi tulla joku kerta mukaan. Olet kysynyt tuota samaa jo niin kauan kuin olemme tunteneet", Henry vastasi hymyillen piristävää hymyään, joka naamallaan poika nähtiin suurimman osaa aikaa muutenkin.
"Toitteko te minulle tuliaisia?" Donghae kysyi katsoen anoen vuoron perään Kanadasta palanneita ystäviään.
"Oh, shit! Minä unohdin, anteeksi!" Kanadan matkaajista nuorempi älähti lyöden itseään otsaan. Hyvä muisti ei todellakaan kuulunut tuon hyveisiin. Itse asiassa, Kanadan matka oli jopa viivästynyt parilla päivällä, kun lennot jouduttiin varaamaan uudelleen Henryn hukattua lippunsa ja myöhästyttyä vielä koneestakin. Koko tuon ajan Zhou Mi oli saanut juosta paikasta toiseen järjestelemässä nuoremman asioita.
"Aysshi, sinulla tosiaan on surkein muisti maailmassa. Mimi-hyung~?" pipopäinen Donghae suuntasi söpöyshyökkäyksensä sataprosenttisesti ainoaan toivoonsa.
"Arvasin, että tässä kävisi näin, vaikka sovimme Henryn kanssa jo ennen lähtöä, että hän hankkisi tuliaiset..." Zhou Mi, jonka vastuulle kaikkien enemmän tai vähemmän toivomat tuliaiset olivat jääneet, huokaisi ja kaivoi yhden laukuistaan pöydälle. "Ne eivät ole henkilökohtaistettuja. Ottakaa vain, mitä haluatte."
Ensimmäisenä valitsemaan syöksähti arvatenkin Donghae, joka otti valtuudet valita samalla myös Eunhyukille.
"Katso, Hyukkie-baby~! Ne ovat samanlaiset! Same~", tummanruskeahiuksinen huomautti laittaessaan korut itselleen ja poikaystävälleen. Eunhyuk hymyili nuoremman söpölle elehtimiselle ja nipisti tuon poskea hyvin hellästi. Donghae virnisti leikkisästi nipistäen blondin poskea takaisin, tosin hieman lujempaa, kuin mitä oli itse saanut kohdalleen. Siitä alkoi kaksikon poskien nipistelytuokio, kun molemmat vuoron perään nipistelivät toistensa poskia vingahdellen aina välistä kovakouraisempia nipistyksiä.
Muiden hetken aikaa katsottua pariskunnan kinastelua päättivät he vain jättää nuo omaan maailmaansa.
"Nuo kaksi eivät tule muuttumaan, paras luopua toivosta", Sungmin kikatti saaden kaikkien ympärillä olevien huulille hymyt omaperäisellä naurullaan.
"Aegyo, Sungmin-ah~", Kyuhyun hymähti tuntien sydämensä sulavan toisen söpöydelle. Ruskeahiuksinen painoi hellän suukon rakkaansa poskelle ja halasi tuota sitten takaapäin nauttien mansikantuoksusta tuon hiuksissa. Hän tunsi, kuinka lyhyemmän kämmenet painautuivat hänen omien käsiensä päälle.

"Mikään täällä ei ole tosiaankaan muuttunut kolmessa viikossa", Henry totesi nojaten kyynärpäillään pöytään ja leuallaan kämmeniinsä.
Äkillinen hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Shindong oli ainoa, joka jatkoi syömistä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Muut muuttuivat hieman vaivautuneiksi ja hiljaisiksi.
Hymy valahti nuorimman huulilta ja tuo muuttui sekunnissa vakavaksi.
"Onko jotain tapahtunut?" hän kuiskasi kuin huonekaluillakin olisi korvat. Zhou Minkin kulmat kurtistuivat.
Yesung yskähti kuivasti, mutta muuten huoneessa vallitsi edelleen synkkä hiljaisuus. Kukaan ei halunnut joutua selittämään ikäviä asioita.
"Aika paljon asioita on tapahtunut", Kyuhyun joutui ottamaan kertojanroolin huolimatta siitä, että oli nuorin paikalla olleista, "Kangin oli taas tappelussa ja rehtori aikoi erottaa hänet koulusta. Leeteuk-hyung kuitenkin sai asiat selviämään jotenkuten, eikä Kanginin tarvitse nyt kuin suorittaa parikymmentä uutta jälki-istuntoa."
"Hyung on melkoinen enkeli. Kangin-hyung on melkoisen onnekas, kun Leeteuk-hyung rakastaa häntä. Muuten hänet oltaisiin varmaan erotettu jo viime vuonna", Henry huokaisi nyökytellen.
"Lisäksi Heechul, Hangeng ja Siwon ovat pistäneet kolmiodraaman pystyyn", edelleen Sungminiä halaava Kyuhyun jatkoi ikävien sattumien listausta.
"Arvasin, että niin kävisi!" Henry huudahti lyöden pöytään hellästi nyrkillään. "Damn! Hangeng-hyung parka."

Ryeowookin silmät etsivät ujoina Yesungia keittiöstä ja löysivätkin pojan pian nojaamassa yhteen keittiön työtasoista. Vanhempi näytti vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Nuorempi ei voinut olla miettimättä, mitä tuo mustahiuksinen, yleiskäsityksen mukaan hieman omituisen näköinen, mutta Ryeowookista maailman komein ja seksikkäin nuorimies mahtoi ajatella. J-siiven räjähdysmäisen nopeasti syntynyt kolmiodraama oli toden totta saanut Ryeowookin varpailleen Yesungin kanssa. Toki he seurustelivat ja Yesung hoki jatkuvasti rakastavansa nuorempaa, mutta silti välillä turhankin neuroottinen Ryeowook ei voinut estää itseään pohtimasta, että entä jos.
Noista sanoista oli tullut lähes punahiuksisen motto viime päivinä. Hän oli aina uskonut voivansa luottaa Yesungiin kaikessa, eikä vanhempi ollutkaan koskaan osoittanut, ettei luottamus olisi kannattanut. Mustahiuksisen katse ei hetkeksikään eksynyt katsomaan muita niin kuin Ryeowookia. Kukaan tai mikään ei mennyt tuon tärkeysjärjestyksessä todellakin rakastetun pojan ohitse. Yesungista ei todellakaan löytynyt tippaakaan syytä nuoremman epäilyksille vaan kaikki, mitä tuon päässä liikkui oli alun alkaenkin siellä syntynyttä.
"Saimme myös hieman... erikoisen kirjeen. Min-baby, onko kirje sinulla?" Kyuhyunin lista jatkui herättäen Ryeowookin ajatuksistaan.
Sungmin nyökkäsi pienesti irrottautuen poikaystävänsä käsien otteesta astellen sitten yhdelle keittiön kaapeista. Sitä sanottiin minitoimistoksi siitä syystä, että kaikkien J-siipeläisten aikataulut ja koululappuset löytyivät tarkasti järjesteltyinä sen sisältä. Jokaiselle viidelletoista asukkaalle oli oma hyllynsä ja keskinäisen luottamuksen vuoksi kaapissa saattoi säilyttää lähes mitä vain papereita ilman, että kukaan niihin kajoaisi luvatta.
Pian mustahiuksinen poika palasi käsissään musta kirjekuori, jonka hän antoi Henryn käsiin.
Henry kiitti Sungminiä pienellä nyökkäyksellä ja käänteli kirjettä käsissään kunnes pieni, punaisella kirjoitettu teksti osui hänen silmiinsä mustan kuoren keskellä.
"Blackmail? Olette saaneet kiristyskirjeen?" oranssihtavan vaaleanruskeat hiukset omista kysyi katsoen muita poikia huoneessa. Muiden kasvoilla loisti ahaa-elämys, joka luultavasti tuli sanan merkityksen yllättäisestä paljastumisesta. Henry olisi muuten saattanut naurahtaa muiden huvittaville ilmeille, mutta hän oli huolestunut kirjeen sisällöstä.
Nuorin avasi jo kerran avatun kirjekuoren ja veti kirjeen esiin. Kirjepaperi oli kuoren tapaan musta.


Hetken aikaa Henry vain silmäili rivejä kulmat rypistyen koko ajan vain enemmän ja enemmän. Oli hyvin harvinaista nähdä poika niin tuimana ja kaikki aavistivat, että kirje todellakin sisälsi jotain kamalaa. Toisaalta, sen kertoi jo kirjeen mustanpuhuvuus ja karmea fonttivalinta.
"Tulkkasiko Kibum tämän teille?" kirjettä uudelleen ja uudelleen lukeva poika kysyi hiljaisella äänellä.
"Kirje tuli eilen, eikä Kibum ole ollut täällä pariin päivään. Jonkin draamasarjan koe-esiintymiset jälleen", Kyuhyun pysyi ainoana, joka Henryn lisäksi puhui.
Tuolin jalat raapivat hetken lattiaa ja kaikkien katseet kääntyivät Shindongiin, joka vei tyhjentyneen lautasensa tiskikoneeseen ja asteli ulos keittiöstä. Hetken kuluttua tuon pää vielä ilmestyi oviaukkoon uudelleen.
"Öitä! Älkää jääkö koko yöksi tänne maalaamaan piruja seinille", mustat sienimäiset hiukset omistava pyysi pirteään sävyyn ennen kuin tuon askeleet kuuluivat matkaavan kohti huoneita.
Kaikkien katseet kääntyivät jälleen Henryyn, joka ei totuttuun tapaan edes toivottanut hyvää yötä vastaan tai edes hymyillyt. Tuo vain istui. Hiljaisena ja vakavana.
Henry kävi sisäistä sotaa itsensä kanssa. Kirje todellakin kammotti häntä. Hän ei ollut koskaan ollut kauhutarinoiden ystävä ja jo pelkkä pimeä maisema sai hänen niskakarvansa pystyyn ja ihonsa kananlihalle. Hän oli pelkuri. Silläkin hetkellä hänen teki mieli alkaa itkeä ja vain heittäytyä Zhou Min käsivarsille turvaan sisällään kytevältä kauhun tunteelta. Hän olisi halunnut jakaa kirjeen sisällön muiden kanssa ja saada tukea hyungeiltaan.
Mutta toinen puoli Henryssä ei halunnut säikyttää muita. Hän ei halunnut nähdä Ryeowookin silmissä vellovaa pelkoa, eikä Sungminin huolestunutta, lähes masentunutta ilmettä. Hän halusi säästää kaikki muut J-siiven asukkaat siltä ahdistukselta, mikä hänen sisimmässään oli alkanut sykkiä heti ensimmäisen lukukerran jälkeen. Ei kukaan noista ihanista ihmisistä ansainnut sellaista huolta päiväjärjestykseensä.
"Henry!" Donghae kutsui heiluttaen kättään nuorimman kasvojen edessä.
"Mmh? Ha? Oh~! Yeah! Anteeksi, jäin ajatuksiini", Henry naurahti teennäisesti. Oli viimeinen hetki tehdä päätös. Kertoisiko hän muille, ettei jäisi yksin asian kanssa vai pitäisikö hän todellisen sisällön itsellään säästääkseen muut samalta riipivältä tunteelta, minkä oli itselleen saanut lukiessaan kirjeen.

"Okay, here we go", Henry mietti vielä puhaltaen ylimääräiset ilmat keuhkoistaan. "Haha, tämä on varmaan joku kolmosluokkalaisten Halloween pila. He varmaan halusivat säikytellä nuorempia oppilaita tällaisella kirjeellä saadakseen kunnon naurut."
Vaikka nuorin tunsi ahdistuvansa vain lisää tietäessään pelkäävänsä yksin sinä yönä, helpotti hänen oloaan hieman muiden rentoutuvat ilmeet ja olemukset.
"Ah, olisi pitänyt arvata", Sungmin rentoutui nojaten selällään Kyuhyuniin hymyn kohotessa hänen huulilleen. Kyuhyunkin tuntui rentouttavan lihaksensa ja tuon kädet hieroivat Sungminin käsivarsia hellästi.
"Paras varmaan mennä nukkumaan. Leeteuk huolestuu, jos emme ole vielä nukkumassa, kun hän palaa", Donghaekin naurahti saaden hyväntuulisuutensa takaisin.
Pojat toivottivat toisilleen hyvät yöt ja lähtivät kukin omille huoneilleen.
Paitsi Henry, joka oli ilmoittanut kirjoittavansa Leeteukille lapun, että hän ja Zhou Mi olivat päässeet turvassa takaisin.


Henry hymyili lapulle jättäen sen minitoimiston oveen, josta Leeteuk varmasti huomaisi sen tuodessaan postit, jotka tuo varmasti nappaisi mukaansa kävellessään vahtimestarinkopin ohitse palatessaan.
Sitten ruskeahiuksinen kääntyi ympäri ovea kohti ja sai melkein sydänkohtauksen saman tien nähdessään Zhou Min nojaamassa ovenkarmiin.
"Olit todella urhea, tiedäthän? Kaikki eivät olisi tehneet tuota", tummahiuksinen pidempi hymähti katsoen pikkuveljekseen kutsuttua poikaa rakastava katse silmissään.
"Minä- Sinä- I-I-I-I mean what? Siis mitä?" Henry hätkähti mennen täysin hämilleen.
Zhou Mi asteli nuorempansa eteen ja veti tuon rintakehäänsä vasten tiukkaan halaukseen. Toinen tempoili hetken yllätyksestä, mutta rauhoittui sitten ja kiersi kätensä vanhemman alaselkään.
"Luin olkasi yli. Älä huoli, mitä se ikinä olikaan, minä suojelen sinua", pidempi lupasi hengittäen Henryn hiusten sekaan.
"Mimi, I'm scared", kanadalainen mutisi yrittäen taistella kyynelehtimistä vastaan. Häntä todellakin pelotti koko typerä juttu. Hän ei halunnut menettää yhtäkään ystävistään.
"Shh~... Henry, it's okay. It's really okay", Zhou Mi puhui rauhallisella äänellä, samalla kun silitti nuoremman selkää hellästi.
Äidinkielellään keskusteleminen helpotti Henryn oloa hieman, mutta vanhemman tukemisesta aiheutuvan liikutuksen kyynelet tuntuivat silti silmäkulmissa. Toinen oli menettänyt vanhempansa, kotinsa, kotimaansa... ja silti tuo oli aina pitänyt Henryn ongelmia ja huolia suurina ja tärkeinä selvittää. Tuo oli pitänyt Henrystä huolta lähes enemmän kuin hänen vanhempansa, vaikkei tosin rahallisesti vaan henkisesti.
Toisaalta Henry oli melko varma, että asuisi mieluummin kadulla, jos vain saisi olla Zhou Min kanssa, kuin alkaisi elää yhtäkkiä ilman Zhou Mia elämässään, vierellään.
Nuorempi tunsi kuinka kyseisen pojan laihat, pitkä sormet käänsivät hänen kasvonsa kohtaamaan omansa ja pyyhkivät kyyneleet pois hänen silmäkulmistaan.
"Henry... I... I really, really love you. Seriously. Not only as a brother or a friend anymore... I love you as a lover. Henry, I love you", vanhempi kuiskasi painaen huulensa varoittamatta kanadalaispojan huuliin.
Henry tunsi silmiensä pyöristyvän niin paljon kuin se oli vain mahdollista eli ei kovin paljoa, kun kyse oli Henrystä, mutta kuitenkin huomattavasti. Olisi voinut kuvitella, että se tuntuisi oudolta tai väärältä, kun Zhou Mi oli kuitenkin ollut hänen 'veljensä' jo niin kauan, kuin he olivat tunteneet, mutta sen sijaan suudelma tuon laihan, pitkän pojan kanssa tuntui... oikealta, tarkoitukselliselta, kuin kohtalolta. Kuin jokin ylempi voima olisi alusta alkaenkin päättänyt järjestää heidät juuri siihen tilanteeseen, tukemaan toisiaan tarvittaessa, halaamaan toisiaan, suutelemaan toisiaan, rakastamaan toisiaan.
Zhou Mi vetäytyi hitaasti pois suudelmasta, johon hämmentyneen oloinen Henry ei ollut vastannut. Vanhempaa huolestutti, hän nielaisi tyhjää, hän tunsi käsiensä hikoavan.
"Minä... minä en tiedä, mitä sanoisin", Henry mutisi katsoen lattiaa vanhemman olan yli. "Äh... Ketä minä yritän huijata? Itseäni? Mimi, minä rakastan sinua. I love you. Wo ai ni."
Niine sanoine nuorempi nosti kätensä pidemmän niskalle ja veti tuon huulet takaisin omilleen sillä kertaa todellakin vastaten suudelmaan.
He olivat tarkoitettu toisilleen.
Kohtalo oli saattanut heidät yhteen.
Näin oli ollut määrä tapahtua alun alkaenkin.

Eikö?

Varoitukset: 1418 sanaa pitkä, suhteellisen tarkasti kuvailtu seksikohtaus ft. Super Juniorin Eternal Maknae, joka osittain OoC.

. : ~*~ : .

BLACK LUST

”Yesung”, Ryeowook kuiskasi katsomatta poikaystäväänsä, jonka tiesi sillä hetkellä riisuvan vaatteitaan.
Pojat olivat vanhemman huoneessa, kuten oli tullut tavaksi. Ryeowook oli lähes muuttanut mustahiuksisen huoneeseen sen jälkeen, kun he olivat alkaneet seurustella. Yesung ei kyennyt yleensä nukkumaan öisin, joten tilasta ei ollut puutetta. Nuoremmankaan ei tarvinnut pelätä pimeää ja ääniä, kun tiesi jonkun luotettavan ihmisen olevan läsnä koko ajan.
Heidän suhteensa oli itse asiassa tavallaan alkanut pidemmän harrastuksesta kulkea muiden huoneissa öisin tylsistyessään. Poika ei ollut koskenut koskaan mihinkään, eikä välttämättä edes istunut alas. Hän oli vain tuijottanut muita noiden nukkuessa. Ei kestänyt kauaa, kun ihmiset huomasivat Yesungin sinänsä ahdistavan tavan ja tuota oli kielletty tulemasta muiden huoneisiin.
Kuitenkin karmivaan ajanviettotapaansa tottunut poika ei pystynyt vastustamaan kiusausta...

Yesungin silmät kulkivat sängyssä nukkuvan kalpean pojan kasvoilla. Poskipäät olivat korkeat ja iho näytti hyvin pehmeältä. Punaiset kiehkuraiset hiukset peittivät otsan, jonka ihon Yesung oli useita kertoja nähnyt olevan yhtä vaaleaa ja tasaista kuin muuallakin tuon kasvoissa.
Näiden kuukausien aikana Yesung oli seisonut niin monia tunteja yössä vain katsellen nuoremman kauniita kasvonpiirteitä ja siroa kehoa. Niin siroa, että jopa Yesungin surkean pieniksi todetut kädet pystyisivät varmaan pitelemään sitä.
Ryeowook oli kaunis.
Saisipa niin sanoa pojasta tai ei, parempaakaan adjektiivia toista kuvaamaan ei oikein löytänyt. Tai tokihan adjektiiveja riittäisi, mutta ne kaikki muodostivat yhdessä yläkäsitteen 'kaunis'.
"Nnh, doshite..?" kyseisen henkilön mutina alkoi jälleen, kuten joka yö.
Yesung ei vieläkään ollut saanut sen kummemmin mitään selville toisen luultavasti painajaisiksi luettavista unista. Toinen saattoi mutista usean tuntiakin putkeen ja kyynelehtiä samaan aikaan liikkumattomana. Oli surullista katsoa vierestä, kun toisella oli hankala olla, jos ei kyennyt tekemään asialle mitään.
"De-demo-... Yada! Te wo - nhh! - dokete yo!"
Punahiuksisen tuskantäyteinen inahtelu myrkytti Yesungin mielen. Se ahdisti häntä ja puristi rintaa saaden hänet tuntemaan kytevää hulluudentunnetta sisällään. Kuin hän itse olisi noiden raastavalla kivulla väritettyjen sanojen kohde. Kuin hän itse olisi tekemässä enkelilleen jotain pahaa.
Kun nuoremman mutina yltyi puheen kautta huudahteluiksi, Yesung ei enää kestänyt kuunnella. Hän painoi nopean suudelman pienemmän suupieleen ja veti tuon sitten lujaan rutistukseen osittain istuvaan asentoon ollen itse polvistuneena sängyn vierelle.
"... Y-Ye-Yesung?" Ryeowook kysyi hetken kuluttua käheällä äänellä. Hän oli tunnistanut vanhemman tuon pienistä käsistä selällään. Myös Yesungin ominaistuoksu oli jostain syystä painunut syvälle Ryeowookin mieleen, eikä hän siihen mennessä ollut tavannut toista samalta tuoksuvaa ihmistä.
Ennen kuin halattavana oleva poika ehti sanoa mitään muuta, Yesung päästi hänestä irti nousten silmänräpäyksessä takaisin seisomaan. Tuo mutisi jotain pahoittelujen tapaista, ennen kuin kääntyi lähteäkseen.
"O-odota! Aiotko sinä nukkua tänä yönä?" punahiuksinen kysyi istuen siinä sängyssään, vartalonsa alaosa peiton alla, mustan miestentopin peittämä ylävartalo hieman kaarelle selän puolelta painuen. Tumman kahvipavun väriset silmät olivat hieman sumeat pojan herättyä kesken unien, mutta yhtä kaikki ne olivat Yesungin mielestä tavattoman kauniit.
"En usko pystyväni", vanhemman vastaus kuului, kun hän kääntyi katsomaan taakseen paremmin kuin vain olkansa yli.
"Voisitko sitten", Ryeowookin lause jäi kesken pojan punastuessa holtittomasti, "jäädä luokseni, kun nukun. Minä pelkään..."
Vanhempi kohotti kulmiaan yllättyneenä katsoen, kuinka nuorempi tuntui punastuvan vain lisää ja lisää painaen lopulta kasvonsa kämmeniinsä nolostuneena.
Hellän hymyn noustessa Yesungin yleensä surullisille tai korkeintaan neutraaleille kasvoille hän nyökkäsi, vaikkei nuorempi sitä nähnytkään.
Siitä yöstä alkaen Yesung oli pysynyt yhdessä huoneessa koko yön.
Vain pitääkseen huolta kauniista enkelistään.

Välitilanne, jossa kumpikaan ei tiennyt, mitä todella merkitsi toiselle, ei ollut kestänyt kuin pari viikkoa, jonka jälkeen Yesung oli kertonut haluavansa nuoremman virallisesti omaksi hauraaksi enkelikseen, jota vain hänellä oli oikeus suojella.
Ryeowook hymyili muistoille. Painajaiset olivat pysyneet poissa jo useita kuukausia, mutta aina kun tämä stressaantui tai jotain normaalista negatiivisella tavalla poikkeavaa tapahtui, unet palasivat. Minkälaiset asiat sitten aiheuttivat stressiä? Esimerkiksi pelko. Pelottavat asiat.
Kirje.
Musta kirjekuori ja musta kirjepaperi sen sisällä. Ne olivat todellakin karmineet Ryeowookia, eikä hän voinut estää itseään ajattelemasta, että Henry oli valehdellut heille kirjeen vakavuudesta.
"Olet taas aivan omissa maailmoissasi", Yesung huomautti rauhallisella äänellä istuen poikaystävänsä viereen sängylleen halaten tuota sivusta. Nuorempi huomasi, ettei toinen ollut pukenut lainkaan paitaa ylleen, muttei antanut asian häiritä oloaan.
"Mmh. Anteeksi. Se kirje, eikö sinusta tuntunut hieman, ettei se ollut pila?” punahiuksinen kysyi huokaisten kulmat kurtussa. Hän tunsi stressaantuneisuuden tunteen kasvavan sisässään jokaisen ajatuksen johdosta, vaikka yrittikin parhaansa pysyä rauhallisena.
”Kuule, Wookie, se saattoi olla pilaa, mutta jos se on todellinen kirje ja joku haluaa meille jotain pahaa, niin minä kyllä huolehdin, että sinä säästyt siltä”, pidempi lupasi poikaystävälleen samalla, kun hieroi tuon reisiä hellästi.
Vaikka Ryeowook oli suhteellisen peloissaan, eikä vanhemman teossa ollut taustalla mitään seksuaalista virikettä, hän ei voinut estää kasvojaan punehtumasta toisen kosketuksen johdosta. Yesung oli aina pitänyt ihokontaktista, joten ei ollut epänormaalia, että tuo koski Ryeowookiin niin paljon kuin vain kykeni.
”Yesung, en halua ajatella sitä kirjettä enää. Voitko... voisitko saada minut unohtamaan sen?” nuorempi mutisi. "Ole kiltti ja nai kaikki turhat ajatukset pois mielestäni."

Mustahiuksinen poika virnisti kuullessaan poikaystävänsä puhuvan tuohon tyyliin. Se oli melko harvinaista, eikä Yesungilla ollut siis aikomustakaan jättää nuoremman toivetta täyttämättä. Hän hyökkäsi pienempänsä huuliin kaataen tuon samalla sängylle. Ryeowook nosti kätensä suhteen johtavan osapuolen niskalle voihkaisten tuon huuliin.
Kuitenkaan pelkkä suutelu ei riittänyt kummallekaan kauaksi aikaa, vaan pidempi painoi huulensa allaan olevan pojan korvalle kuiskaten mutisten tuolle sanat, jotka epäilemättä saivat molempien nivusiin tuntuvan paineen:
"Tällä kertaa, Wookie, enkelini, en aio ottaa sinua hellästi..."
Ryeowook pystyi jo kuvittelemaan vanhemman suhteellisen suuren peniksen runnomassa hänen sisälleen turhankin lujaa saaden nuoremman silmät muljahtamaan nautinnollisen kivun seurauksena. Sen, kuinka Yesungin käheä ääni kohoaisi koko ajan kovemmaksi ja kovemmaksi sitä mukaan, kun tuon sisäinen itsehallinto luopuisi tittelistään, eikä hän voisi enää estää itseään panemasta nuoremman tiukkaa reikää järjettä.
"Ole kiltti äläkä ota minua hellästi", nuorempi aneli ynähtäen erektionsa kovettuessa ajatusten ja kosketusten myötä vain lisää.
Yesungin matala nauru sointui hetken nuoremman korvalla, ennen kuin hän painoi epäröimättä huulensa tuon aataminomenan päälle imien ihoa rajusti. Jokainen äännähdys aiheutti tärähteleviä värähdyksiä toisen märkää, himoavaa suuta vasten.
Yesung tarttui tukistavalla otteella toisen punaisiin hiuksiin kiinni vääntäen toisen päätä taaksepäin, jotta saisi lisää tilaa huulilleen toimia. Hän näykki vaaleaa, lähes valkoista, ihoa suurten verisuonten kohdilta saaden nuoremman voihkaisemaan samalla, kun tuo kiemurteli nautinnosta paikallaan. Hän tunsi vanhemman pojan lantioiden painautuvan vasten omiaan, heidän erektionsa hieroutuivat toisiaan vasten vaatteiden läpi veren humahdellessa kehon lävitse uskomatonta vauhtia.
Punahiuksinen tajusi Yesungin alkaneen availla hänen pyjamatakkinsa nappeja. Toisen kuumat sormen koskettivat nuoremman ihoa joka napin aukaisemisen kohdalla ja Yesung mumahti matalasti.

"Riisuudu", mustahiuksinen käski nousten nuoremman päältä se verran, että toinen saisi noustua sängystä.
Ryeowook tunsi poskillaan olevan punoituksen kuumana, hiostavansa tunteena noustessaan seisomaan lattialle. Hän antoi pyjamatakkinsa valua ensin olkapäidensä yli kyynärtaipeisiin asti joutuen siinä vaiheessa katsomaan kattoa nielaisten pitääkseen ajatuksensa kasassa ja ujoutensa sivussa.
"Mmh, Wookie~", Yesung kehräsi matalasti, ja katsoessaan vanhemman suuntaan Ryeowook huomasi toisen hyväilevän itseään housujensa kankaan lävitse. Pidemmän katse oli naulittuna maidonvaaleaan ihoon, mitä paljastui pikkuhiljaa enemmän riisuutuvan pojan vaatteiden alta.
Ryeowookin ääni värähti hänen voihkaistessaan näylle. Hän heitti pyjamatakin huoneen nurkkaan käyden sitten huomattavasti helpommin riisuttavien housujensa kimppuun. Housut seurasivat pian takkia, eikä nuoremmalla ollut päällään pian enää muuta kuin ihoa myötäilevät, mustat bokserit. Ne riisuakseen punahiuksinen kääntyi ympäri liu'uttaen ainoaa ihoaan enää peittävää vaatetta hitaasti pois päältään. Vaate väistyi timmin takapuolen edestä ja kontrasti mustien boksereiden ja hänen vaalean ihonsa välillä sai kauniisti kaartuvan takapuolen ja mattapintaiset reidet näyttämään entistäkin vaaleammilta.
Ennen kuin nuorempi poika otti bokserit kokonaan pois jaloistaan, tämä tarttui jo kovana seisovaan erektioonsa alkaen tehdä hitaita vetoja sen varrella.
"Anhh~ hyungie~", Ryeowook mankui suhteellisen kovaan ääneen välittämättä siitä, että se todennäköisesti kuuluisi ainakin viereisiin huoneisiin erittäinkin selkeästi.
Nuoremman lanteille ilmestyi käsipari ja huulet alkoivat hamuta tuon vaaleaa ihoa kaulan sivulta. Välimatkaan kyllästynyt Yesung hyväili toisella kädellään nuoremman alavatsaa ja toisella reittä.
Ruskettuneemman hyväilemä poika tunsi poikaystävänsä erektion painavan hellästi takapuoltaan, eikä heidän välissään ollut enää kuin muutama kerros kangasta, johon pienempi aikoi saada muutoksen saman tien. Hän kääntyi ympäri toisen otteen löystyessä hieman. Sen kummemmin hienostelematta, Ryeowook veti vanhemman kaikki housut kerralla pois tuon päältä heittäen sitten vielä omatkin bokserinsa lattialle painaen sitten huulensa pidemmän omiin.
Yesung näykkäisi dongsaenginsa alahuulta saaden pojan ynähtämään suudelmaan ja avaamaan suutaan mustahiuksisen kielelle. Noiden kielet kohtasivat ja koskivat toisiaan Yesungin oman sitten siirtyessä Ryeowookin kielen sivulle osuen siellä toisella puolellaan nuoremman pojan hampaiden sisäpintaan.
Vanhempi johdatti heidät takaisin sängyn luokse kaatuen hallitusti peitteiden päälle vetäen punahiuksisen pojan päälleen. Päällä oleva nosti nelinkontin jättäen Yesungin jalkojensa ja käsiensä väliin suudelman jatkuessa edelleen. Tummemman kädet kulkivat pitkin toisen hiestä kosteaksi muuttuneen selän ihoa ja tämä tunsi sormiensa alla nuoremman hengityksen ja selkärangan nikamat.
Ryeowook vetäytyi suudelmasta painaen toisen kätensä alla olevan poskelle ja katsoi tuon tummina hehkuvia silmiä himoiten poikaystäväänsä.

Kauaa nuorempi ei kuitenkaan ehtinyt nauttia valta-asemastaan vaan Yesung tarttui häntä lanteilta ja käänsi heidät ympäri. Hän työnsi heidät kokonaan sänkyyn ja hyökkäsi nuoremman kaulan kimppuun. Huulten hamutessa lämmintä ihoa yksi vanhemman sormista työntyi Ryeowookin sisään.
Toista valmistelemaan aloittanut virnisti kuullessaan tuon parahtaneen nautinnosta saadessaan huomiota sinne alueelle, missä sitä tarvittiinkin. Yesungin huulet kulkivat perhosmaisia suudelmia iholle jaellen aina korvalehdelle asti. Mustahiuksinen nuolaisi korvan rusto-osaa, ennen kuin naurahti matalasti allaan olevan pojan korvaa vasten.
"Sungie-hyung, älä... Tule vain sisääni jo", vaaleampi-ihoinen mutisi. Pidemmän pienemmät sormet eivät kuitenkaan ikinä saaneet häntä valmiiksi pojan huomattavasti suurempaa penistä varten, joten vetkuttelu oli turhaa.
Hoputettu hymähti tuntien kohinan päänsä sisällä, kun kaivoi yöpöydän laatikosta kondomin ja liukastusvoidepurkin.
"Yesung~", Ryeowook nurisi jo malttamattomana, kun hänen hyunginsa yritti tärisevin käsin aukaista kondomin kuorta. Nuorempi veti ongelmatapauksen poikaystävänsä käsistä ja aukaisi sen alkaen sitten mallata sitä vanhemman jo täysissä mitoissaan seisovan erektion päälle. Nautinnollinen huokaus karkasi Yesungin huulilta heti, kun punahiuksisen pienemmän kädet koskivat hänen sykkivään miehuuteensa. Edes hieman viileämpi liukastusvoide ei saanut hänen täydellisen kovaa seisokkiaan hiipumaan, vaan hän ynisi nuoremman punaisten hiusten sekaan, kuinka halusi tuon niin pian, kuin se oli mahdollista.
Lyhyempi vain naurahti teennäisen herttaisesti kääntäessään selkänsä hyungilleen ja kohottaen lantioitaan työntökulman helpottamiseksi.
Yesung nielaisi, kun sai täyden vallan katsoa nuoremman kauniisti kaartuvaa takapuolta. Hän painoi kätensä pienemmän perseposkille puristaen niitä saaden Ryeowookin taas voihkimaan. Mustahiuksinen painoi peukalonsa toisen sisään, levittäen siten poikaystävänsä reikää.

Vielä pikaisen tasoittavan hengenvedon jälkeen vanhempi työntyi sisään. Toisen tiukkuus ja pariksi sekunniksi huudoksi koveneva ääni olivat viedä Yesungilta tajun ja tuon täytyi puristaa silmiään kiinni säilyttääkseen järkensä. Seisoessaan polviasennossa alistuneen pojan takana pidempi työntyi niin syvälle, kuin vain pystyi. Hän tunsi nuoremman hengittävän koko kehollaan siirtäessään kätensä pitämään tuon lanteista kiinni. Punahiuksisen hyvin pinnallinen hengitys ei ainoastaan tuntunut vaan se myös näkyi.
Kuitenkin uhkaustaan noudattaakseen, vanhempi ei jäänyt odottamaan, että toinen tottuisi, kuten yleensä, vaan veti itsensä ulos työntyen takaisin tiukkojen lihasten ohitse heti uudelleen.
Kasvonsa Yesungin tyynyä vasten painanut pienempi parahti jotain käsittämätöntä petivaatetta vasten. Hän oli tuskaisan nautinnon ympäröimänä tuntiessaan poikaystävänsä kädet lanteillaan, erektion sisällään, kuullessaan tuon raskaan hengityksen korvissaan, nähden tuon kasvot mielessään, maistaessaan edelleen tuon suun maun suussaan, haistaessaan tuon ominaistuoksun tyynystä, jota vasten sillä hetkellä ynisi.
Yesung tasoitti työntötahdin mielestään sopivaan, joka tosin oli Ryeowookille liian nopea. Tuo tunsi kyynelten valuvan suljetuista silmistään mutta yritti olla huomioimatta asiaa, ettei tekisi siitä liian suurta numeroa ja saisi liikkeitä sattumaan entistä enemmän dramatisoimalla niitä.

Mustahiuksinen poika huomasi nuoremman äänen värisevästä ja tuskallisesta tyylistä, ettei toisesta tuntunut hyvältä, joten hän korjasi hieman asentoaan työntyen sillä kertaa kulmassa tuon vatsan suuntaan saaden nuoremman kohottamaan päänsä tyynystä ja huudahtamaan jotain suhteellisen korkeasti ja luultavimmin japaniksi.
Yesung myhäili ollessaan varma, että oli osunut, kuten oli tarkoituskin, pienemmän eturauhaseen. Viedessään kätensä nuoremman erektiolle tuottaakseen tuolle vielä lisää nautintoa, vanhempi tunsi sormissaan jo hieman ennen aikaisesti purkautunutta spermaa. Virnistäen pidempi aloitti lantionsa kanssa samaa tahtia liikkuvat vedot punahiuksisen erektiolla.
"Unnng-ah! Yesung, ko-kono sugoi desu~" Ryeowook voihki ääni himosta normaalia korkeampana.
Mustahiuksinen, joka ei ymmärtänyt sanaakaan japania tyytyi suutelemaan nuoremman selkää hellästi, ennen kuin palasi jälleen alkuperäiseen suunnitelmaansa, jossa ei ollut sijaa moisille hellille eleille. Hän löi miehuutensa jälleen pienemmän sisuksiin, eikä alistuva osapuoli voinut estää itseään huutamasta.
Huone oli värittynyt hien ja seksin tuoksulla sekä molempien poikien nautinnollisilla huokauksilla, murahduksilla ja voihkauksilla.
Nopeampi verenkiertoinen Ryeowook tunsi olevansa jo lähellä orgasmiaan, eikä pystynyt enää lainkaan hallitsemaan kehonsa nytkähtelyitä tai äännähdyksiään. Tuo puristi tyynyliinaa nyrkkeihinsä haukkoen henkeään hikipisaroiden valuessa hänen punaisiksi muuttuneita kasvojaan pitkin. Humisevat aallot kulkivat tuon kehon lävitse, kun pojan selkä notkahti kaarelle ja korkea älähdys karkasi tuon suusta, kun orgasmi iski punahiuksisen koko vartaloon ravistellen sitä armottomasti. Nuorempi tuli lievästi täristen lakanoille, omalle vatsalleen ja poikaystävänsä kädelle.

Pidempi harppasi suuren askeleen lähemmäs omaa finaaliaan toisen lihasten supistellessa hallitsemattomasti hänen peniksensä ympärillä. Yesung sijoitti jälleen kummatkin kätensä punahiuksisen lanteille ja aloitti sitten lopullisen voimanpuserruksen. Enää mistään muusta välittämättä poika alkoi melkein nylkyttää ainoaa tietä ulos suuresta tarpeesta purkautua milliäkään mihinkään suuntaan nautinnosta joustamatta.
Yesung luiskautti nuoremman ympäri allaan ja kohtasi poikaystävänsä puoliavonaiset, tyydyttyneet silmät. Toisen posket olivat punakat, raollaan olevien huulien välistä kulki värisevin vedoin hengitystä ja hiuksetkin olivat normaalia hieman pörröisemmät.
Pidempi ynähti epätoivoisena himonsa kynsissä, kun työntyi viimeiset kerrat tiukkojen lihasten ohitse tuntien sitten vihdoin sykkeensä kasvavan ja kuuman aallon lyövän ylitseen. Kevyesti mutisten tuo tuli ollessaan edelleen nuoremman sisällä.
Hetken orgasmin lamatessa hänen kehoaan, hän pysyi paikallaan, kunnes muisti jälleen alkaa hengittää ja vetäytyi ulos rakkaansa sisältä. Raskaasti hengittäen hän kurkotti kätensä yöpöytänsä laatikkoon jälleen ottaakseen sieltä tällä kertaa kosteus pyyhkeitä, joilla hän alkoi hellästi pyyhkiä siemennesteitä pois heidän ihoiltaan.
"Taidamme nukkua tämän yön sinun huoneessasi, Wookie", Yesung naurahti väsyneenä nousten ylös sängystään ja heitti samalla liatut kosteuspyyhkeet ja käytetyn kondomin roskakoriin.
"Ehkä", nuorempi myönsi virnistäen pienesti alkaessaan etsiä vaatteitaan huoneen lattialta.

~*~

Seuraavana iltapäivänä kaikki 15 J-siiven asukasta oli kokoontunut yhteiseen olohuoneensa. Heillä oli tapana kokoontua yhdessä niin usein kuin mahdollista puhumaan asioista, joita oli tapahtunut. Se lähensi heitä ja piti muutenkin kaikkien asiat paremmin järjestyksessä.
"Henry, Zhou Mi, tervetuloa takaisin. Oliko Kanadassa mukavaa?" Leeteuk kysyi hymyillen.
Vanhimman heistä kasvoilta oli luettavissa väsymys. Vaikka toinen hymyili ja oli varmasti oikeastikin kiinnostunut muiden kuulumisista, näkyi pieni väsyneisyys silmistä ja eleistä silti selkeästi. Tuo oli joutunut jälleen myöhään illalla palatessaan valvomaan vielä opintojensakin parissa, eikä jatkuvasti alle suositeltavan tuntimäärän jäävät yöunet olleet kenellekään hyväksi.
"Kyllä, hyung! Toin tuliaisiakin", Henry vastasi ja vei nojatuolilla istuvalle tummanblondille hyungilleen muovipussin.
"Henry Lau! Muistit sittenkin ostaa tuliaisia vai?" Sungmin huudahti epätyytyväisenä ystävänsä valikoivaan muistiin.
"Ostin tuon heti saavuttuamme Kanadan lentokentälle, koska Leeteuk-hyung soitti minulle juuri parhaillaan!" vaaleanruskeahiuksinen yritti puolustella itseään.
Sillä välin nojatuolissaan Leeteuk oli kaivanut lahjapussistaan valkopunaisen, vaahteranlehtikuvioisen kaulahuivin.
"Aww, kiitos, Henry", J-siiven vanhin oppilas ja myös 'johtaja' kiitti kanadalaispoikaa painaen suukon tuon otsalle.
"Yäääk!! Hyung?!" vastoin tahtoaan pussattu maknae älähti, kun katsoi Leeteukia kuin tärähtänyttä, ennen kuin nousi nopeasti jaloilleen ja säntäsi turvaan huoneen toiselle puolelle Zhou Min eteen istumaan. Zhou Mi kiersi välittömästi pitkät kätensä nuoremman ympärille ja laski leukansa nojaamaan tuon päälaelle.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kukaan ei uskaltanut kysyä Kanginin kohtalosta, kun tiesi pojan väkivaltaisen ja äkkipikaisen luonteen, eikä halunnut saada selkäsaunaa.
Heechulin räjähtävä luonne ei myöskään antanut tilaa kysyä ongelmasta hänen ja kahden muun pojan välillä. Siwon istui mitään sanomatta huoneen nurkassa säkkituolissa, eikä näyttänyt edes kuunnelleen keskustelua, jota ympärillä oli käyty. Heechul istui rauhallisen, mutta silti kovin hauraan oloisena Hangengin sylissä sohvalla. Hangeng hengitti hyunginsa oranssien hiusten sekaan näennäisen hyväntuulisena, mutta toisen kasvoilla oli silti havaittavissa pieni häivähdys surullisuutta.
"Kibum, miten koe-esiintymiset menivät?" Leeteuk kysyi, kun hiljaisuus alkoi vaipua jo vaivautuneeksi.
Poika, jolle kysymys oli osoitettu hämmentyi hieman kaikkien katsoessa häntä yllättäen. Arka hymy nousi tuon huulille ja mustahiuksinen kohdisti katseensa sukkiinsa.
"Sain roolin, mutta kuvauksien aikataulut olivat huonot", poika mutisi vilkaisten Leeteukia lyhyen hetken.
"Ensi kerralla sitten?" alun perin kysymyksen kysynyt hymähti lohduttavasti kolmanneksi nuorimmalle dongsaengilleen, joka vain nyökkäsi pontevasti.
"Sungmin, miten vyökokeesi meni?" Hangeng kysyi yllättäen. Hänellä ei ollut erityisen läheiset välit Sungminin kanssa, mutta hän harrasti useita kiinalaisia taistelulajeja, joten hän kysyi lähinnä harrasteintoaan.
"Pääsin läpi! Minulla on nyt musta vyö judosta", lapsenkasvoinen poika vastasi, eikä voinut vastata siihenkään kysymykseen tekemättä koko sisäoppilaitoksen läpi tunnettua aegyotaan, söpöä elehtimistään. Oli suorastaan epäuskottavaa, että niin suloinen ja harmittomanoloinen poika oli tosiasiassa kykenevä voittamaan tappelussa vaikka miehekkään ja erittäin lihaksikkaan Siwonin, jos tarve vaati.
”Eheh... Mukavaa”, Leeteuk yritti parhaansa kehua Sungminiä, mutta todellisuudessa hän, aivan niin kuin kaikki muutkin, olivat lähinnä huolestuneita oman turvallisuutensa puolesta.

Ihmiset alkoivat puhua innokkaasti keskenänsä ja Leeteuk huokaisi hiljaa sulkien silmänsä, joiden luomet tuntuivat järjettömän painavilta. Hän oli nukkunut viime viikkoina aivan liian huonosti, mutta hänellä ei siltikään ollut sydäntä pyytää muilta apua koulutehtävissään. Hän tiesi, ettei muillakaan ollut turhan helppoa, eikä hänen siten vanhimpana pitäisi vaivata dongsaengejaan. Hänen olisi pitänyt hyungina pystyä päinvastoin auttamaan heitä heidän koulunkäynnissään, ongelmissaan ja murheissaan, mutta joskus... joskus Leeteukista vain tuntui, ettei hän vain millään pystynyt siihen. Ettei hänestä kerta kaikkiaan vain ollut hyungiksi noille neljälletoista nuorelle. Että hän oli liian heikko.
Kyuhyunista sai jatkuvasti olla huolissaan tuon istuessa vähintään kerran viikossa opettajan puhuttelussa puuttuvan hierarkian kunnioituksen vuoksi.
Henryä kiusattiin tuon pyöreiden poskien vuoksi, eikä tuo erityisesti välittänyt tappeluista, vaikka tuon silmistä heijastuikin kipua ilkeämielisen naljailun johdosta.
Heechulilla oli omat ongelmansa kuohuvien tunteidensa kanssa, joista riitti annoksia niillekin, joille ei olisi kuulunut.
Eunhyuk ja Donghae olivat jatkuvan seurustelukohun ympäröimiä, eivätkä nuo enää uskaltaneet vilkaistakaan toisiinsa J-siiven ulkopuolella.
Ongelmia riitti kaikilla yli omien tarpeidensa, eikä Leeteuk voinut mitään ajatuksille siitä, että hän olisi joskus toivonut jonkun muun olevan se vanhin. Se ihminen, jolle kaikki purkaisivat omat murheensa ja olettivat saavansa apua ja järkeviä neuvoja. Ei Leeteukilla ollut mitään 'järkeviä neuvoja'. Ei hän ollut mikään viisas tietäjä, joka osasi keksiä keinot joka pulmaan ja asiaan.

"Jungsoo..." kuului hiljainen kuiskaus ja silmänsä aukaistessaan Leeteuk näki Kanginin huolestuneisuudella värittyneiden silmien katsovan hänen väsyneisiin vastaaviinsa. Pidempi laski kätensä Leeteukin oman päälle varoen. Tuon suurempi käsi oli lämmin ja ote vanhemman kädestä oli hellä ja rakastava.
"Mmh, rakastan sinua", Leeteuk vain mutisi ymmärtämättä enää mitään mistään. Hän oli liian väsynyt käsittämään sanoja täydellisesti ja hänen omatkin sanansa muuttuivat sotkuksi aika ajoin.
"Minäkin sinua", Kangin vastasi hieman yllättyneenä hyunginsa millään tavalla asiaan liittymättömästä tunnustuksesta. "Sinun pitäisi mennä nukkumaan, hyung. Minä hoidan tämän."
"Ei, he huolestuisivat vain enemmän", tummanblondi mutisi nojaten päätään nuoremman pojan olkapäätä vasten katsoen huoneessa keskenään remuavia nuoria miehiä puoliavonaisin silmin. Nuo ihmiset olivat todellakin kuin perhe hänelle. Jokainen heistä oli hänelle rakas ja korvaamattoman tärkeä. Ajatus siitä, että nuo kaikki viattomat silmät täyttyisivät huolesta, jonka hän aiheuttaisi, oli vieras ja vastenmielinen.
"He huolestuvat enemmän, jos alat pyörtyillä väsyneisyyttäsi", mustahiuksinen huomautti kiertäen toisen kätensä olkapäähänsä nojaavan pojan harteiden ympärille.
"Tiedän. Ja Kangin... minä ihan tosissani yritän. Ole kiltti ja usko minua. Yritän niin kovasti, kuin voin, mutta aika ei vain riitä kaikelle", Leeteuk kuiskasi tuntien väsyneisyyden tekevän hänestä myös tunneherkemmän ja kyyneleet kerääntyivät jo silmäkulmiin.
"Minä tiedän sen. Me olemme kaikki huomanneet sen. Juuri siksi, sinun kuuluisi saada levätä välissä. Täällä on paljon ihmisiä, jotka varmasti olisivat valmiita auttamaan sinua, jos vain suostuisit ottamaan apua vastaan. Sungmin saattaa olla lapsenkasvoinen, mutta hän on kypsä ja kykenevä hallitsemaan asioita. Zhou Mi pystyisi varmasti tukemaan muita siinä missä Henryäkin. Hangeng-hyungkin olisi varmasti valmis auttamaan heti kuin vain pyytäisit", Kangin huokaisi hieroen hellästi vanhemman ihoa kätensä alla. "Ja entä minä? Saatan olla hieman äkkipikainen, enkä kovin luotettava, mutta sinun vuoksesi uskoisin pystyväni siihen. Luotathan minuun, hyung?"
"Tietysti! Kyse ei ole siitä. Anteeksi, Kangin", Leeteuk hätäili pahoittelemaan.
"Hys, hyung. Et ole tehnyt mitään väärin minua kohtaan. Pyytäisit anteeksi keholtasi ja mieleltäsi. Rasitat itseäsi aivan liikaa. Vien sinut nyt nukkumaan, ja jos yrität estellä, niin en enää puhu sinulle."
Leeteuk huokaisi, mutta hymyili sitten rakkaalleen kiitollisena. Hän nousi nojatuolista ja Kangin sen leveältä käsinojalta.
"Olisitteko ystävällisiä ja katsoisitte postit yhdessä? Meille oli tullut yhteinen kirje, toin sen tänne eilen", edelleen Kanginia kädestä kiinni pitävä pyysi hymyillen nuoremmilleen herttaisesti, ennen kuin lähti hyväksyviä nyökkäyksiä vastauksekseen saadessaan kohti makuuhuonettaan poikaystävänsä saattamana.

"Ryeowook, hae postit", Heechul alkoi heti vallan nautiskelun ollessaan vanhin huoneesta Leeteukin lähdettyä.
Lähimpänä ovea seisoskeleva Ryeowook katsoi hyungiaan hieman yllättyneenä nielaisten sitten. Punahiuksinen nyökkäsi pienesti samalla, kun lähti nilkuttamaan kohti keittiötä. Tuon liikkeistä huomasi, että tuo yritti parhaansa kävellä normaalisti, mutta myös sen, ettei tuo selvästikään pystynyt siihen.
"Minä haen ne", Yesung mutisi suhahtaessaan poikaystävänsä ohitse hieman punakkana.
"Omo omo! Wookie~" Sungmin hihkui hieman kauempana ystävästään peittäen suunsa kädellään. Toki hän itsekin harrasti siveettömyyksiä Kyuhyuninsa kanssa, kaiken aikaa vieläpä, mutta Ryeowook oli niin viattoman ja siveellisen oloinen, että tieto tuon seksielämästä edes pieninä häivähdyksinä oli liikaa ajateltavaksi.
"Sungmin-hyung..." kasvonväriltään hiuksiaan muistuttamaan alkava mutisi nolona peittäen koko kasvonsa käsiinsä.
"Minä kuulin teidät. Tai no lähinnä sinut, Ryeowook", Kyuhyun ilmoitti virnistäen iloisena siitä, että pääsi pitkästä aikaa härnäämään jotain hyungeistaan ilman pelkoa siitä, että Kangin olisi läpsimässä häntä, tarttumassa hänen paidan kauluksistaan kiinni tai puristamassa häntä niskasta turhan lujasti.
"Minäkin kuulin äänesi, hyung", Kibum mutisi nurkastaan katsomassa edelleenkään kehenkään. Hänen mieleensä muistui jälleen edellisyön hieman epämukavampi kotiinpaluu, kun ensimmäinen, mitä hän kuuli ovelleen tullessaan, oli hänen viattomimman hyunginsa voihkiminen. Hän oli väsynyt tultuaan myöhään kotiin, mutta nukkuminen ei siitä huolimatta ottanut tulta alleen vielä hetkeen äänien loputtuakaan.
Ryeowook huudahti häpeästä yrittäen kadota savuna ilmaan. Yritys ei tietenkään tuottanut tulosta sen ollessa yritys tehdä jotain fysikaalisesti mahdotonta.
"Kyuhyun, oletko koskaan sattunut kuulemaan, kuinka lujaa oma pikku Minniesi huutaa?" Heechul kysyi huvittuneena Kyumin parin lapsekkaasta innostuksesta tunkea nenänsä muiden asioihin.
"Ilmeisesti aika lujaa. Sinun huoneesi ei ole lähelläkään minun tai Sungminin huoneita", Kyuhyun huomautti vastaukseksi Heechulille, jolle pitäisi olla käytännössä mahdotonta kuulla sekä Hangengin, että Siwonin huoneiden lävitse Sungminin huoneeseen tai sitä vastapäätä olevaan Kyuhyunin huoneeseen, sillä Ryeowookinkaan ääni ei ollut kuulunut esimerkiksi Kyuhyunin viereiseen Donghaen huoneeseen tai sitä vastapäätä olevaan Henryn huoneeseen.
"Yah! Luuletko, että olen sidottu omaan huoneeseeni? Saatan käydä vessassa yön aikana!" oranssihiuksinen poika ärsyyntyi nousten ylös Hangengin sylistä ja otti pari tömähtävää askelta kohti suutaan soittavaa toisiksi nuorinta oppilasta.
"Niin, tai saatat toki käydä vaikka Siwonin huoneessa kesken yön. Sen seinän läpi varmasti kuuluu, jos satumme olemaan Sungminin huoneessa", teräväkielinen riidanhaastaja huomautti virnistäen voitonriemuisesti hyungilleen, jota ei tosin juuri koskaan kutsunut kunnioittavilla nimiliitteillä. Eikä sitä paljoa huomannutkaan, kun hänen puheessaan oli paljon häiritsevämpiäkin seikkoja.
"Revin pääsi irti, helvetin Kyuhyun!" Heechul karjahti, kun syöksyi nuorempansa kimppuun ja tarttui tuota paidan kauluksesta kiinni. Yllätyshyökkäyksen tuoman edun ansiosta muuten sirompi mies saikin lyötyä pidemmän pojan pään seinään, ennen kuin kukaan ehti sanoa sanaakaan.
Kyuhyun ei oikeastaan ollut väkivallan suurin suosija, eikä hänellä juuri koskaan mennyt hermot niin pahasti, että hän olisi aloittanut tappelun fyysisen osion. Tummanruskeahiuksisen kasvot vääristyivät hetkeksi säikähdyksestä ja kivustakin, eikä tuo oikeastaan osannut tehdä mitään Heechulille, joka löi hänen päänsä seinään vielä paristi uudelleen.
"Olet ihan saatanan ärsyttävä!" lyhyempi huusi, kun painoi vasemman kätensä kynnet uhrinsa rintakehään ja löi oikeallaan toisen iskun jälkeen punaiseksi muuttumaan alkavaa poskea.
Juuri, kun Heechul oli lyömässä edelleen hämmentyneessä tilassa olevan Kyuhyunin pään taas seinään, hän tunsi jonkun halaavan häntä takaapäin. Se joku ei kahlinnut hänen käsiään otteellaan, eikä yrittänyt vetää häntä pois. Se joku vain halasi hänen vartaloaan hellästi.
Se olisi voinut olla Hangeng. Tai se olisi voinut olla Siwon. Mutta se ei ollut kumpikaan heistä.
Se oli Kibum.
"Hyung, kiltti."
Heechul tunsi sydämensä vajoavan toisen äänen vuoksi. Kibum ei estänyt häntä, kieltänyt häntä, edes pyytänyt erityisesti mitään. Ehkä juuri se, ettei vanhempi saanut tilaisuutta kieltäytyä tai pyristellä, sai hänet lopettamaan. Rauhoittumaan lempidongsaenginsa halaukseen ja päästämään irti Kyuhyunin paidasta. Vapautettu nousi yllättävän nopeasti järkytyksestä huolimatta ja siirtyi kauemmas räjähtäneestä Heechulista, joka vain hengitti paikallaan haluamatta Kibumin päästävän irti.
Kun Heechul vihdoin hetken kuluttua kääntyi, irrottautui Kibumin otteesta ja lysähti istumaan seinää vasten, koko huone tuntui jälleen alkavan hengittää. Kaikkien hartiat rentoutuivat ja kukin mietti mielessään ainakin hetken, miksei ollut osannut tehdä mitään, kun Heechulilla oli pimahtanut. Kibumia lukuun ottamatta, kenenkään aivot eivät olleet toimineet panikoidessa.

"Ryeowook! Wookie, onko tuo japania?!" kuului Yesungin hätääntynyt huuto, kun tuo palasi kalman kalpeana keittiöstä saaden vuorostaan kaikkien jakamattoman huomion. Katseet kääntyivät mustahiuksisen käsiin, joissa oli kovin tutun näköinen, mutta silti pienesti edeltäjästään poikkeava kirjekuori. Musta kirjekuori, jossa oli tällä kertaa punaisia tahroja.
Ryeowookillakaan ei mennyt paria sekuntia kauempaa pudottaa vähäkin väri poskiltaan, kun hän sai mustan kirjekuoren käsiinsä ja luki siihen riipustettua tekstiä.

"Kyllä. Se on japania..."

Park Jungsoo: Leeteuk
Kim Youngwoon: Kangin

Varoitukset: 922 sanaa seurustelukumppanin pettämistä seksille epätavanomaisessa ympäristössä.

. : ~*~ : .

BLACK RELIEF

J-siiven olohuoneessa 13 poikaa lähes pidätti hengitystään katsoessaan kirjekuorta Ryeowookin käsissä.
Punahiuksinen nielaisi. Hän tunsi hysterian kasvavan sisällään. Hänen teki mieli vain heittää kirje ikkunasta ulos ja unohtaa, että sitä oli koskaan olemassa ollutkaan. Hän inhosi sitä, kuinka hänen silmänsä liikkuivat kirjekuoreen punaisella painetuilla merkeillä, sitä kuinka hänen aivonsa ymmärsivät jokaisen merkin. Hän halusi vain huutaa, itkeä ja painautua Yesungin syliin.
”Käännä”, Kibum pyysi yhtäkkiä Ryeowookin selän takaa. Kirje näytti hänestä hieman huolestuttavalta. Okei, kohta oli Halloween, eivätkä pilat olleet ennenkään oikeastaan erityistä ajankohtaa vaatineet, mutta jotenkin kirje tuntui hohkaavan ympärilleen ahdistusta.
Kirjettä hallussaan pitävä poika hengähti huolestuneena ja avasi kuoren vetäen mustan kirjepaperin esiin.
”Koncha kawaiko-chan... Ki-kirjoittaja puhuu selvästi äidinkielenään japania...” punahiuksinen mutisi ”Hei söpöliini... Tämä kirje on sin-...”
Ryeowook lakkasi lukemasta kirjettä ääneen, kun huomasi sen olevan selvästi nimenomaan hänelle osoitettu. Oliko kirjeen kirjoittaja huomannut, että häntä pelotti ja valinnut hänet siksi kohteekseen? Miten epäreilua!
”En tiennyt, että sinä osaat japania”, Sungmin huomautti hämillään. Hän oli ollut Ryeowookin paras ystävä jo yläasteella ja hänestä he olivat hyvin läheisiä, mutta silti toisen kielitaitoisuus oli mennyt häneltä ohitse.
”En minäkään”, Henry ilmoitti.
Ryeowook kuunteli, kuinka muutkin yhtyivät hänen parhaiden ystäviensä huomautukseen. Tietenkään he eivät tienneet. Punahiuksinen oli yrittänyt unohtaa koko 15-vuotisen jakson elämästään. Hän ei ollut koskaan kertonut kellekään Koreassa, että oli syntynyt ja elänyt aina lukion alkuun asti Japanissa. Hänen vanhempansa olivat korealaisia, mutta lapsuudessaan hyvin sosiaalinen poika oli kuitenkin oppinut määräävänä kielenään huomattavasti helpomman japaninkielen, jota hänen kaverinsa ja ihmiset poissa heidän kotoaan puhuivat.
”M-mi-minä...” Ryeowook vinkui pitämättä yhtään siitä, että koko huoneen ilmapiiri oli vaihtunut häntä painostavaksi ja vastauksia vaativaksi.
”Onko teistä todellakin tärkeintä udella Wookien asioita juuri nyt? Meitä pommitetaan vieraskielisillä kirjeillä jonkun sekopään toimesta!” Yesung muistutti vetäen hätääntyneen dongsaenginsa itseään vasten. Hetkeäkään epäröimättä Ryeowook painoi poskensa poikaystävänsä olkapäälle hengittäen tuon kaulaa vasten.
”Kukaan ei varsinaisesti kysynyt mitään”, Kyuhyun puolusti Sungminiä tietäessään, ettei poika varmasti tekisi elettäkään puolustaakseen itseään.
”Se ei ollut pointtini”, hyökätty mustahiuksinen vastasi kylmästi. ”Vaan kirje.”
”Odotan edelleen, että opit muotoilemaan lauseesi niin, että joku muukin ymmärtää niiden sisällön kuin vain sinä itse”, joukon toisiksi nuorin, Kyuhyun, tuhahti.
Häntä ei tosiaankaan tarvinnut tuntea kauaa, jotta ymmärsi, miksi hän istui useita kertoja viikossa opettajien- ja rehtorinpuhutteluissa. Häneltä ei tosiaankaan puuttunut sanoja tai rohkeutta käyttää niitä. Opettajat tuntuivat aina toisinaan jopa haastavan häntä sanaharkkaan, mutta sen vuoden aikana se oli johtanut aina lopulta siihen, että Kyuhyun sai jälki-istuntoa, kun puhuttelu ja nuhteet johtivat aina nokkeliin vastalauseisiin, eikä kyseenomaista oppilasta vain voinut voittaa sanallisissa kamppailuissa.
Kyuhyunin vanhemmat olivat olleet on/off-suhteessa jo hänen ollessa hyvin pieni, eikä riitelystä ollut tullut loppua vielä senkään jälkeen, kun pojan äiti oli mennyt uusiin naimisiin. Se oli kerryttänyt kumman laajan sanavaraston riitoja kuuntelemaan joutuneelle pojalle jo nuorella iällä.

”Onko tuo merkki 'aka'?” Kibum kysyi Ryeowookilta osoittaen yhtä monista merkeistä mustalla paperilla.
Joku olisi voinut kutsua Kibumia tilannetajuttomaksi. Hän käyttäytyi useinkin aivan kuin ei ymmärtäisi tunnelmaa ympärillään. Tietenkin hän ymmärsi. Hän ei ollut millään tapaa tyhmempi kuin muut tai kykenemätön ymmärtämään asioita siinä missä muutkin.
Hän oli vain hieman... fiksumpi kuin toiset. Hän oli kehittänyt itselleen taidon olla välittämättä ahdistavasta tunteesta, jota muut levittivät ja hän yritti usein jopa purkaa sitä muiden hyödyksi. Eli Kibum ei ollut tilannetajuton. Hän ei vain luonut eri tilanteista itselleen kahleita, kuten toiset tekivät.
”O-on. Osaatko sinä japania?” Ryeowook hämmästyi lähes rukoillen äänettä, että Kibum tosiaan osaisi japania ja päästäisi hänet siitä inhottavasta tilanteesta, jossa hänen piti lukea yksityinen kirjeensä muille ääneen.
”Kirje näyttää olevan sinulle, hyung. Kirjoittaja on jopa kuvaillut ulkonäköäsi tähän. Hassua, että hän tietää sinun yksityisasioitasi, muttei kertaakaan kutsu sinua nimellä”, mustat, lähes olkapäille yltävät, laineikkaat hiukset omistava poika tokaisi. Hän ei osannut lukea kirjeestä kuin yksittäisiä sanoja, jotka kuitenkin tekivät jo osan kirjeestä selkeämmäksi.
”Ehkä nimeni on hankala taivuttaa japanilaisille merkeille?” punahiuksinen ehdotti haluamatta ajatella sitä faktaa, että kirjeen kirjoittaja tosiaan tiesi jotain sellaista hänestä, mitä kenenkään Koreassa ei ollut tarkoitus tietää. Oliko se joku hänen japaniaikainen ystävänsä? Kuinka ahdistavaa!
”Ri-yo-wo-o-ki. Ei minun mielestäni. Ehkä se ei ole edes olennaista. Enkä ymmärtänyt paljoa”, Kibum mutisi kurtistaen kulmiaan. Hän ei ollut hirveän sosiaalinen ihminen ja hän toivoi, ettei kukaan sysäisi vastuuta kirjeen tulkitsemisesta hänen niskoilleen.
”Sokowo sawatte... Hän yrittää päästä iholleni? Aaah, ahdistavaa!” siro poika vinkui painautuen vielä tiukemmin poikaystävänsä halaukseen. Hänen teki niin kovasti mieli käskyttää Yesung repimään kirje ja pitää hänet siinä käsiensä suojassa ikuisesti. Hän ei ehkä luottanut täysin sataprosenttisesti edes Yesungiin, mutta yhtä kaikki tuo oli ainoa ihminen, johon hän pystyi koskaan edes kuvittelevansa luottavansa koko sydämestään.
”Älä huoli, Wookie. Tämä selviää kyllä”, Yesung puhui rauhoittavalla äänellään hieroen nuoremman selkää hellästi.
”Aivan”, Heechulin ääni yhtäkkiä ilmoitti samalla, kun nousi seisomaan, asteli Ryeowookin luokse ja veti kirjeen tuon kädestä.
Mustat paperin palaset väritettyinä punaisilla merkeillä leijailivat hitaasti lattialle Heechulin silputessa kirjettä.
”Nyt me unohdamme, että mitään kirjettä olikaan. Se oli pila. Piste”, oranssihiuksinen ilmoitti kylmällä äänensävyllä ennen kuin vilkaisi huoneessa olevia ihmisiä, kääntyi ja poistui lähes eleganttiin tyyliin tilasta.
Hangeng seurasi hyvin pian poikaystäväänsä ja jätti huoneeseen hiljaisuuden.
Shindong lähti seuraavaksi kohti keittiötä pudistellen päätään mennessään. Tämä asia ei todellakaan koskettanut häntä. Sitä paitsi stressaaminen oli väsyttävää. Syöminen oli mukavampaa. Ja sai ajatukset pois turhista murheista.
Henry huokaisi vaikeana. Sen, joka pilan olikaan keksinyt, pilan, joka ei ollut pila, täytyi oikeasti olla ilkeä ihminen. Henry sieti sen vielä itsensä kohdalla. Hän kesti kyllä niin kauan, kun Zhou Mi pysyi hänen rinnallaan, mutta Ryeowook oli herkkä. Liian hauras omaksi parhaakseen. Vaikka Yesung oli kaikkine outoine piirteineenkin äärimmäisen hellä, rakastettava ja luotettava, ei hänkään pystynyt suojelemaan poikaystäväänsä siltä, mikä tuli tuon itsensä sisältä. Ryeowookin pään sisältä, stressin ja lapsuuden traumojen aiheuttamat ajatukset tuntuivat repivän poikaa niin henkisesti kuin stressin kautta lopulta fyysisestikin. Ryeowook oli jälleen laihtunut.
Henry tunsi päänsäryn tekevän tuloaan kulmien kurtistelun ja ärsyyntyneisyyden johdosta. Kuka oli niin raukkamainen, että hyökkäsi kaikkein heikoimpia vastaan?

”Henry... Tämä ei ole kokonaan sinun harteillasi. Hengitä”, Zhou Mi kuiskasi hänelle silittäen pitkillä, ohuilla sormillaan oranssinruskehtavahiuksisen pojan pyöreää poskea.
”Mimi, tämä ei ole reilua. Miksi Ryeowook?” Henry ynisi nostaen oman kätensä vanhemman käden päälle varmistaakseen sen, että toisen käsi myös pysyi siinä, missä olikin. Hän kaipaisi toisen kosketusta sillä hetkellä. Hän tarvitsi sitä.
”Henry, en halua kyntää sinuun huonoja elämänasenteina, mutta elämä ei ole reilua”, vanhempi huokaisi silittäen vapaalla kädellään toisen pehmeitä hiuksia. Hän veti pienemmän lähemmäs itseään haluten suojella tuota tuskalta. Ei ollut oikein, että viattomimmat joutuivat kärsimään.
”Well, I realized it now... indeed”, poskeaan hyunginsa käsivartta vasten hierova Henry mutisi tuntien väsymyksen valtaavan mielensä. Kuten aina sen jälkeen, kun hän joutui olemaan huonolla tuulella tai huolissaan jostain. Hänen jaksamisensa puhua koreaa haihtui savuna ilmaan, vaikka hän tiesikin Zhou Min ymmärtävän ja puhuvan koreaa paremmin kuin englantia.
”I can take you to sleep. You seem to be pretty tired, you know”, pidempi kuitenkin mieltyi rakastamansa pojan tahtoon valmiina puhumaan tuon kanssa vaikka hepreaksi, jos se vain helpottaisi tuon oloa hiemankin. Henry olisi ansainnut olla onnellinen. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää kenellekään. Hän oli oikeasti hyvä ihminen. Sen jopa näki hänen silmiensä tuikkeesta ja lempeästä, mutta silti villiä elämäniloa säihkyvästä hymystään.
”I'm sorry, Mimi. I'm causing you a lot of concern”, sillä hetkellä ei niin kovin paljon kuvausta muistuttava poika mutisi lähes masentuneena. Hänestä tuntui pahalta, kun hän ei voinut auttaa toisia, vaikka yritti, vaan sen sijaan hän aiheutti heille vain lisää huolia.
”Henry, that isn't true. Please, let me take you to sleep. You're too tired to think rationally right now”, ruskeahiuksinen yritti edelleen ylipuhua toisen nukkumaan. Hän vihasi sitä, kuinka joku kehtasi olla niin ilkeä ja omahyväinen, että sai hänen yleensä niin pirteän ja huolettoman Henrynsä niin masentuneeksi ja väsyneeksi. Se oli julmaa.
”Agreed, Mimi. I'm not even half of that Henry who I'm normally. Now I'm just talking like a idiot”, Henry naurahti väsyneesti hieroen ohimoitaan.
”You are just tired. When you wake up, you'll feel better, honey”, pidempi hymähti painaen suukon rakkaansa otsalle ja nousi sitten seisomaan tarjoten käsiään nuoremmalle auttaakseen tuonkin ylös. Henry kuitenkin vain tuijotti häntä hämillään, hieman punakkana.
”H-h-ho-honey?” kanadalainen änkytti yllättyneenä, ennen kuin sai taas puhekykynsä takaisin. ”From what time you have called me that?”
”Can't I call my boyfriend how I want?” notkeana henkilönä helposti Henryn kasvojen korkeudelle kumartuva poika nauroi painaen toisenkin suukon nuoremman otsalle.
”O-of course you can. I-I just didn't anticipate you to-.... I mean... I'm suprised... I mean... Aish! However. You can. Call me whatever you want. I don't mind”, lyhyempi sekoili sanoissaan hyvän tovin ollessaan edelleen tottumaton siihen faktaan, että he tosiaan seurustelivat ja kaikki, mitä Zhou Mi teki, oli normaalia.
”Haha, stop being too cute or I'll kiss you”, ruskeahiuksinen varoitti harkiten mielessään toteuttavansa uhkauksensa siitä huolimatta, mitä lyhyempi tekisi. Olihan tuo söpö kuitenkin koko ajan.
”You flirt! Ah, Mimi, let me be”, Henry mutisi nousten ylös ja kääntyen sitten jälleen kohtaamaan poikaystävänsä.
Zhou Mi oli kuitenkin eri mieltä siitä, miten asioiden tuli mennä ja painoi yllätyssuukon pienemmän huulille saaden tuon hätkähtämään.
”Mimi, stop for a while, please. I can't speak to others if you kissed me whole time”, Henry pyysi samalla, kun punastui jälleen. ”Öhöm... Ehdotan, että jätämme kirjeiden pohtimisen ja selvittelyn nyt ja palaamme asiaan, jos jotain konkreettista tapahtuu. Ei ole järkeä, että riitaannumme ja hukumme stressiin, kun ei ole varmuutta siitä, onko tämä muuta kuin hyvin ilkeämielinen ja pitkälle viety pila.”
Myöntyvien vastauksien ja sopimuksen siitä, ettei Leeteukia rasitettaisi kirjeillä, jos mitään vakavaa ei ilmenisi, jälkeen pojat päättivät, että kokous saisi päättyä.
Vaikka kirje oli näennäisesti poissa pelistä, Ryeowook muisti. Hän muisti jokaisen merkin, jokaisen sanan ja jokaisen lauseen.
Eikä hän saanut niitä pois mielestään.


~*~

Seuraavana päivänä Leeteuk sai kuulla opettajaltaan, että hän joutuisi viettämään päivän rästityöluokalla. Rästiluokka oli vain muutaman oppilaan sisäänsä mahduttava pieni luokkahuone, jonne muista oppilaista jälkeen jääneet oppilaat laitettiin, jotta heillä olisi paras mahdollinen rauha tehdä tehtävänsä ja päästä takaisin omien ryhmiensä tahtiin. Tietenkään rästityöluokkaan joutuminen ei ollut millään tavoin kunniakasta. Yleensä luokkaan joutuivat laiskat tai tyhmät oppilaat, joiden jälkeen jääminen johtui noista itsestään.
Siksi Leeteuk tunsi poskiaan kuumottavan häpeäntunteesta astellessaan kohti maanalaisen alimman kerroksen tunnettua 'häpeäluokkaa'. Jotkut tunneilleen tulleet pojat naureskelivat Leeteukin kulkiessa heidän ohitseen selvästi suuntanaan tietty eristetty huone.
”Teukie-Enkeli, oletko sinä hairahtanut tieltä taivaaseen?” joku heistä pilkkasi saaden ystävänsäkin nauramaan.
Leeteuk oli tietoinen maineestaan ja siitä, että häntä kutsuttiin koko koulun laajuisesti Enkeliksi hänen herttaisen ja uhrautuvan luonteensa vuoksi. Kuitenkin oli aina ihmisiä, joille sellaisetkin piirteet olivat vain pari hyvää syytä lisää valita joku pilkan uhriksi.
”Baby, I can see your halo”, joku lauloi hieman epävireisesti.
”Paremminkin I CAN'T see your halo anymore”, joku korjasi saaden poikaporukan jälleen revähtämään nauruun typerällä vitsillään.
Tummanblondi poika painoi katseensa lattiaan eikä voinut mitään jälleen iskevälle huonommuuden tunteelle sisällään. Hän jäi seisomaan rästityöluokan oven vierelle toivoen, että opettaja tulisi nopeasti paikalle kertomaan hänelle hänen tehtävänsä ja hän saisi vihdoin rauhan ilkeiltä kommenteilta.
nopeasti paikalle kertomaan hänelle hänen tehtävänsä ja hän saisi vihdoin rauhan ilkeiltä kommenteilta.

Muutaman hyvin pitkältä tuntuneen minuutin jälkeen opettaja vihdoin tuli paikalle, avasi luokkahuoneen oven ja pyysi Leeteukia istumaan, minne halusi.
”Jungsoo, minun on valitettavasti juostava erinäisiä asioita hoitamassa koko päivä enkä ehdi opastaa sinua tehtävissä muuten kuin tämän paperin kautta. Se ei haitanne sinua, olethan sentään mallioppilas”, harmaantuva miesopettaja puhui samalla, kun kaivoi laukustaan paperia, jossa luki tehtävät, jotka oppilaan oli tarkoitus tehdä ja neuvoja niiden tekemiseen.
Leeteuk nyökkäsi istuessaan juuri ja juuri neljän pulpetin ja opettajanpöydän sisäänsä mahduttavan luokan ikkunan viereiseen pulpettiin. Hän kaivoi kirjansa ja penaalinsa olkalaukustaan ja otti tehtäväpaperin vastaan opettajaltaan.
”Ai niin”, opettaja tuntui muistavan jotain ollessaan jo ovella matkalla ulos luokasta. ”Älä turhaan murehdi tätä rästityöluokkaan joutumista. Tiedän kyllä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin opettajat, että Youngwoon vaikeuttaa koulunkäyntiäsi. Ota tämä tilanne vastaan enemmänkin apuna kuin rangaistuksena.”
”Tietenkin, opettaja”, hetkeksi tehtävälapustaan katseensa opettajaansa nostava poika vastasi hymyillen enkelimäistä hymyään, joka sai hänen vasemman poskensa hymykuopan näkymään selkeästi.
Opettaja tunsi heti päivänsä paranevan tuon raikkaan hymyn ja myönteisen asenteen vuoksi. Hän ei ollut lainkaan ainoa opettajista, jotka pitivät tuota äärimmäisen herttaista poikaa voimavaranaan vaikeimpien oppilaiden ja tilanteiden lomassa. Hieman itsekkäästi he saattoivat pyytää Leeteukin jäämään luokkaan tunnin jälkeen ihan vain voidakseen jutella tuon kanssa hetken ennen seuraavia tunteja muiden oppilaiden kanssa.
Kiltti kun oli, Leeteuk ei koskaan kieltäytynyt keskustelemasta opettajiensa kanssa, vaikka mikään ei häntä siihen velvoittanutkaan.
”Macy, sinä olet melkein myöhässä. Jungsoo on tänään seuranasi, ongelmia ei pitäisi tulla”, opettaja puhui jollekin oppilaalle käytävässä. ”Voi, minäkin olen jo myöhässä.”
Niine sanoineen opettaja lähti juoksuaskelin kohti omia tekemisiään. Oppilas, jolle hän oli puhunut, astui sisään pehmeällä askelella, minkä saattoi osittain aiheuttaa se, ettei tuolla ollut kenkiä jalassaan, vaan pelkästään tummansävyiset sukat.
Leeteuk kohotti katseensa pojan sukista tuon kasvoihin ja samassa hänestä tuntui, kuin joku olisi tönäissyt häntä. Ovella seisovan pojan ulkonäkö oli todellakin jotain hyvin pysäyttävää.
Pojalla oli platinanblondit, todella pitkät hiukset ja suuret silmät. Silmien iirikset olivat niin tummat, ettei niitä voinut sanoa kuin mustiksi ja tuon ripsetkin olivat tummat, pitkät ja kaartuvat. Tuon iho oli erittäin vaalea, aivan kuin toinen ei olisi koskaan aurinkoa nähnytkään.
Blondin vartalokin oli hyvin siro ja oudolla tapaa muodokas, vaikkei sitä tytön vartaloksi voisi koskaan erehtyäkään luulemaan. Vaikka hänellä oli samanlainen koulupuku kuin kaikilla muillakin oppilailla siinä koulussa, sai hän silti sen näyttämään jotenkin naisellisemmalta itsensä päällä kuin muut. Musta pukutakki oli tuon toisella käsivarrella, eikä valkoisen, pitkähihaisen kauluspaidan viidestä napista ylin ollut kiinni. Jopa aivan tavalliset, mustat, suorat housut tuntuivat korostavan toisen tyttömäisyyttä myötäilemällä tuon lanteita aina kapealle kohdalle tuon vyötäröstä.

Poika ovella virnisti paljastaen vaalean, suoran hammasrivistön, joiden kulmahampaat olivat hieman terävämmän näköiset kuin suurimalla osaa ihmisistä.
”Huomenta, Leeteuk”, tuo tervehti vetäen oven kiinni perässään. Oven lukko päästi naksahtavan äänen lukitessaan heidät luokkahuoneeseen.
”Huomenta. Olet siis Macy?” Leeteuk vastasi voimatta estää itseään olemasta jopa helpottunut siitä, ettei toinen kutsunut häntä hyungikseen niin kuin kaikki J-siivessä. Tummanblondi poika oli ollut jo pitkän aikaa sitä mieltä, että hyung-liite oli loppujen lopuksi hyvin petollinen kohteliaisuus. Se toi mukanaan niin suuren määrän velvoitteita huolehtia häntä niin kutsuvasta henkilöstä ja auttaa tuota joka asiassa.
”Vain opettajille. En voi uskoa, että vanhempani antoivat minulle kolme nimeä ja niistä jok'ikinen on niin hirveä, etten voi sietää kuulla itseäni kutsuttavan niillä. Macykin menee juuri ja juuri, kunhan sitä ei liikoja joudu kuulemaan”, platinanblondi nauroi pehmeästi. Ulkonäöstään huolimatta hän omisti tavallisen, poikamaisen äänen, joskin pikkuriikkisen pehmeämmän ja korkeamman kuin keskiverto lukiolaispoika.
”A-ai? Miksi minun pitäisi kutsua sinua?” Leeteuk kysyi hieman hämmentyneenä toisen avoimesta puheesta. Harva olisi niin vapautunut täysin uuden ihmisen seurassa, mutta toisaalta toisen ulkonäkö viittasi hieman siihen päin, ettei toinen ollut juuriltaan aasialainen, joten tuon kasvatuskin oli saattanut olla hieman eri.
”Noh, kun satun omistamaan nimiä kuten Billy, Oliver ja Macy, olen tottunut lyhentämään ne Bomiksi. Varokin kutsumasta minua oikeilla nimilläni tai leikkaan sormesi yksi kerrallaan irti ja syötän ne sinun ihastuttaville ystävillesi”, edelleen oven luona seisova poika uhkasi. Hänen rauhallisen pehmeänä pysyvä äänensä toi sanoihin entistä pelottavamman sävyn. Hän vaikutti toden totta olevan kuoleman vakavissaan.
Järkytyksestä aavistuksen kalvennut vanhempi poika nielaisi tyhjää uhkauksen johdosta. Oliko toinen aina tuollainen? Uhkaili ja vaikutti siltä, kuin tarvitsisi kipeästi jotain lääkitystä? Tuskin. Opettaja ei olisi jättänyt lempioppilastaan luokkaan kahdestaan sellaisen ihmisen kanssa, jonka tiesi hulluksi.
”H-hyvä on. Bom siis. Ha-haluaisitko, että auttaisin sinua tehtävissäsi?” pidempi kysyi kohteliaisuudesta, sillä hän halusi pitää nuoremman hyvällä tuulella.
”Haha, olet söpö, Teukie-Enkeli. Kiitos, mutta voin luvata, että katsoisimmepa, mitä tahansa tehtävistäni, et osaisi neuvoa minua niissä yhtään sen paremmin kuin kukaan opettajistakaan”, platinanblondi naurahti sarkastisesti tiputtaen välinpitämättömästi koululaukkunsa lattialle oven viereen ja asteli sitten istumaan opettajanpöydän kulmalle ristien jalkansa.
”Miten opettajat voivat antaa sinulle tehtäviä, joita eivät itse osaa?” Leeteuk ihmetteli tuntien punastuvansa aavistuksen siitä, että toinen oli kutsunut häntä söpöksi. Ei hän turhan usein kuullut positiivista palautetta keneltäkään, mikäli se ei liittynyt hänen avuliaisuuteensa tai ahkeruuteensa. Ketään ei kiinnostanut se, minkälainen Leeteuk todella oli niin kauan, kun hän vain olisi aina auttamassa muita ja tekemässä kaiken pyydettävän heidän puolestaan.
”Heitä ärsyttää se, kuinka hyvä olen, vaikken tekisikään mitään. He yrittävät saada minut lannistumaan antamalla minulle professionaalisia laskutehtäviä ja mahdottomia yhtälöitä puhumattakaan kuolleiden kielien tutkimusraporteista tai vielä olemassa olemattomien kemikaalien rakennekaavojen ulkoa muistamisesta”, lyhyempi tuhahti huvittuneena kaatuen selälleen muutamia papereita lukuun ottamatta tyhjälle pöydälle.

Kiltisti pulpettinsa ääressä istuva Leeteuk katsoi, kuinka toisen pitkät, vaaleat hiukset levittäytyivät kevyinä ja pehmeinä pöydälle erottuen selvästi tummapuisesta pöydästä. Osa hiuksista valui pöydän reunan ylitse.
”Se mahtaa olla raskasta”, kattoa katseleva poika yhtäkkiä tokaisi puoliksi ajatuksissaan. ”Paapoa heitä, tehdä aina kaikki, mitä he pyytävät, elää täysin muiden omatunnon varassa.”
”Mistä sinä puhut?” Leeteuk kysyi voimatta estää katsettaan kulkemasta nuoremman siron kehon piirteitä tutkien. Se ei ollut puhtaasti seksuaalista tuijottamista, vaan osittain myös uteliaisuutta ja hämmästystä siitä, kuinka tyttömäinen toinen todella oli.
”Sinun mahdottomasta elämäntyylistäsi”, pienempi ilmoitti nousten istumaan jälleen katsoen sitten suoraan Leeteukin silmiin. Hänen katseessaan oli havaittavissa pientä epätyytyväisyyttä.
”En kysy, kuinka pystyt siihen, koska tiedän, että se johtuu siitä, ettet vain tajua palaneesi loppuun jo hyvän aikaa sitten. Sen sijaan kysyn, miten olisi pieni hetki ilman ajatustakaan arjestasi.”
Vanhempi katsoi hetken toisen silmiä, kunnes ei enää pystynyt estämään katsettaan valahtamasta pulpettinsa kanteen.
”Jos aiot tarjota minulle huumeita tai muuta vastaavaa, olen pahoillani, mutten käytä mitään enkä aio käyttääkään”, hän mutisi tuntien olonsa hivenen tukalaksi toisen painavan katseen alla.
”Huumeita? Näytänkö minä sinusta huumediileriltä? Voi, Teukie, ei näin kauneilla kasvoilla”, Bom myhäili äärimmäisen huvittuneena toisen ajatusten kulusta. Hän laskeutui kevyesti alas pöydältä ja käveli edelleen pulpettiaan tuijottelevan pojan eteen. ”Se ei ole kerrassaan mitään laitonta, eikä sinuun tule sattumaan lainkaan.”
Tummanblondi epäröi mielessään katsoen toisen vaaleita käsiä, joilla tuo nojasi hänen pulpettiinsa. Hän ei tuntenut noiden käsien omistajaa millään tasolla eikä toinen vaikuttanut kovinkaan turvalliselta henkilöltä. Jos hän saisi itsensä ongelmiin ja jotain pahaa tapahtuisi, mitä hänen dongsaenginsakin ajattelisivat? Hän ei saanut näyttää huonoa esimerkkiä noille. Hänen piti olla viisas ja esimerkillinen hyung ja....
Ja juuri se sai hänet päättämään suostua toisen tarjoukseen. Ahaa-elämys siitä, että hänellä tosiaan oli liian suuret paineet siitä, millainen hänen pitäisi olla ja miten hänen kuuluisi käyttäytyä. Hän ei ollut halunnut eikä pyytänyt sellaista vastuuta itselleen. Se oli annettu hänelle täysin vastoin hänen tahtoaan.
”Hyvä on. Mitä minun pitää tehdä?” Leeteuk huokaisi luovuttaen.
”Pysyä paikallasi. Äläkä kyseenalaista minua. Tiedän, mitä teen enkä halua satuttaa sinua”, platinanblondi vastasi kehräten työntäen pulpetin pois heidän välistään. Kyselemättä mitään hän istui vanhemman syliin painaen huulensa tuon kaulalle hamuten sen ihoa suuhunsa.
”M-m-m-mitä sinä oikein teet?!” järkytyksestä paikalleen jähmettyvä pidempi älähti hädissään.
”Mmh, Teukie, sinä kyseenalaistat minut”, Bom huomautti painaen suudelman kaulalle toisen korvan alapuolelle.
”Mi-mi-minä seurustelen!” Leeteuk parahti löytämättä silti itsestään voimia pysäyttää toisen tekemiset. Ei hän ollut puusta tehty, se tuntui hyvältä.
”Aivan, onko Kangin hyväkin sängyssä?” pienempi tirskahti pyörittäen lanteitaan toisen sylissä, kun tiesi, että hänen takapuolensa hieroi tuon etumusta aiheuttaen siihen painetta.
”... Miten sinä tiedät?” vanhempi haukkoi henkeään sekä järkytyksestä, että kiihottavasta paineesta penistään vasten. Toinen ei todellakaan ollut valehdellut sanoessaan, että tiesi, mitä teki.
Lyhyempi vain virnisti kurittomasti.

Bom valuttautui toisen sylistä tuon eteen lattialle ja levitti tuon jalat erilleen päästäkseen niiden väliin polvilleen. Toisella kädellään vanhemman vatsaa hieroen nuorempi painoi kasvonsa toisen jo hieman turvonnutta etumusta vasten hengittäen heräilevää erektiota vasten kuumaa ilmaa.
Leeteuk tiesi, ettei hänessä olisi miestä lopettamaan enää siinä vaiheessa – hänhän oli jo puoliksi kovana. Niinpä hän päätti vain antaa välttämättömän tapahtua ja puristi silmänsä kiinni antaen päänsä kallistua taaksepäin. Hän puri huultaan estääkseen huokauksia karkaamasta suustaan.
Edelleen kasvojaan toisen vielä toistaiseksi vaatteiden peittämää miehuutta vasten hieroen platinanblondi vei kätensä uhrinsa vyönsoljelle alkaen aukaista housuja ylhäällä pitävää asustetta. Vyön ollessa osa koulupukua se oli pienemmällekin tuttu, eikä sen aukaisemiseen kulunut juurikaan aikaa, kuten ei myöskään housujen napin tai vetoketjun.
”Olet kommandona?” Bom naurahti yllättyneenä kohottaen kulmiaan.
”Olen lähes aina”, alushousuttomuudesta kiinni jäänyt poika mutisi nolona ilman minkäänlaisia aikeita katsoa toista suuremman hävetyksen välttääkseen.
”Hyvä tietää”, nuorempi myhäili imien fritsun tummanblondin pojan alavatsalle. Hän valutti tuon mustat housut pois tuon päältä. Leeteuk jopa kohotti lanteitaan tehdäkseen kyseisen vaatekappaleen poistamisen helpommaksi.
Bom tunsi kihelmöinnin sisällään ollessaan kasvotusten lähes täysin kovana seisovan erektion kanssa. Ja kokoa Leeteuk-juniorilta ei varmasti puuttunut yhtään senttiä.
Leeteukin oli pakko avata silmänsä nähdäkseen nuoremman reaktion. Oli kuitenkin kyse hänen miehisestä ylpeydestään. Kolmannen vuoden opiskelija ei voinut mitään tyytyväisyyden tunteelle sisällään, kun näki edessään polvillaan olevan pojan ihannoivan katseen. Toisen kasvot olivat todellakin kauniit siten. Vanhempi huomasi hymyilevänsä itseriittoista hymyä, jota ei ollut varmaan sitten ala-asteen osannut hymyillä. Hänellä ei ollut riittänyt itsetuntoa sellaiseen. Kuitenkin platinanblondin, kauniin pojan puhdas ihastus sai jostain syystä Leeteukin tuntemaan itsensä huomattavasti paremmaksi, kuin hän oli tuntenut olevansa vain sekunteja sitten.
Lyhyempi kohotti kasvojaan kohdatakseen Leeteukin katseen. Hän tunsi toisen käden koskevan hänen hiuksiinsa ja sukaisevan etummaiset sivuhiukset hänen korvansa taakse.
”En tiedä miksi... Sinä vain... sinä olet kaunis”, rystysillään pienemmän poskea hipaiseva poika takelteli sanoissaan puhuen alitajuntaisen päätöksen vuoksi sillä kaikkein pehmeimmällä äänellään.
”Käyttäydynkö, kuin en tietäisi?” Bom kysyi hiljaa katsoen edelleen vanhemman puoliavonaisiin silmiin. ”Sinä tarvitset lisää itsetuntoa ja kovapäisyyttä, Teukie-Enkeli.”
”Tarvitsen apuasi...” toruttu mutisi. Itse asiassa... hänestä alkoi tuntua, että hän tottuisi vielä lempinimeensä, jonka hän oli aiemmin ajatellut pilkkaavan kaikkea sitä, minkä hän teki vain pitääkseen muut onnellisina.
”Tiedän sen. Siksi minä autan sinua. Niin kauan, kuin ymmärrät tarvitsevasi minua, minä autan.”

Niiden sanojen jälkeen nuorempi tarttui edessään kovana sykkivään penikseen varmalla otteella alkaen painaa pieniä suukkoja sen varrelle. Pienen keskustelun aikana äänentuottolihaksensa rennommiksi saanut tummanblondi ynähti saman tien toisen kosketuksen tuntiessaan ja työnsi lanteitaan vasten toisen kättä.
Bom huokaisi terävästi päästäen erektion pään suuhunsa. Kevyet vedot toisen miehuudella alkoivat ja platinanblondi imi terskan kärkeä.
”Mhh, Bomi”, Leeteuk voihkaisi laskien toisen kätensä blondien hiusten sekaan kutsumansa päälaelle.
Nuorempaa hieman jopa huvitti, kuinka helposti hän oli saanut kypsän ja järkevän oloisen J-siiven vastuuhenkilön leikkiin kanssaan. Kuitenkaan ajatus ei ehtinyt kauaa pyöriä hänen mielessään, kun ajatusten kohde painoi hänen päätään takaraivolta pakottaen hänet ottamaan imetyn elimen niin syvälle suuhunsa, että se kohtasi hänen nielunsa.
Pidempi liikutti Bomin päätä nopeaan tahtiin ja jälkeen mainittu tunsi silmiensä muljahtavan taakse ja kuolan valuvan suupielistään pieninä noroina.
Pienempi alkoi kakoa hieman ja näykkäisi suuren peniksen vartta hieman sen pään alapuolelta saadakseen ottaa sen hetkeksi pois suustaan. Yllättyneen henkäisyn säestämänä sirompi veti päänsä kauemmas haukkoen henkeä Leeteukia silmiin koko ajan katsoen.
Vanhemman käsi liikkui tuon omalle erektiolle alkaen hieroa sitä samalla, kun poika itse nautti edessään olevasta näystä. Bomin suu oli raollaan, silmät tuijottivat häntä suurina ja anovina, keho liikkui selväelkeisesti hengityksen mukana ja hiukset olivat hieman pörrössä.
Platinanblondi vei varovasti kasvonsa toisen jalkojen väliin nuollen tuon kiveksiä hellästi. Toiminta irrotti käteen vetävästä pojasta tärisevän voihkaisun ja tuo pienensi vetoja siten, ettei hänen kätensä osuisi nuorempaan ja satuttaisi tätä.
Bom kihersi mielessään mielihyvästä nuollen ja suuhunsa imien tummanblondin herkkiä kiveksiä saaden toisen ynähtelemään, voihkimaan ja huokailemaan tauotta.
”O-olen liian lähellä..! Nghh! M-minä... mhh!” Leeteuk yritti puhua, mutta orgasmin ollessa liian lähellä, puhe katkeili nautinnollisiin äännähdyksiin.
Lyhyempi ei halunnut toisen spermaa vaatteilleen tai hiuksiinsa, joten hän työnsi toisen käden pois tuon miehuudelta ja otti elimen vielä uudelleen suuhunsa antaen sen osua poskeensa joka kerralla, kun hän kohotti päätään saadakseen vanhemman loppuunsa.
Leeteuk sulki silmänsä ja antoi päänsä heittää taakse, kun hengitys muuttui hyvin pinnalliseksi viimeisten hetkien vuoksi.
Nytkähdykset pidemmän erektiossa alkoivat käydä hallitsemattomiksi ja yhtäkkiä pojasta lähti aiempia kovempi ääni ja Bom tunsi lämpimän, paksun nesteen alkavan virrata suuhunsa. Silmänsä sulkien nuorempi nieli sperman ja imi toisen terskaa vielä nesteen tulon loppumisenkin jälkeen saaden tummanblondin pojan orgasmista vielä vahvemman ja pitkäkestoisemman.

Hetken kaksikko vain pysyivät pakoillaan, Leeteuk haukkoen henkeään penkillä retkottaen ja Bom poskensa vanhemman reittä vasten painaneena, kun molemmat nauttivat olostaan ja yrittivät tasata hengitystään.
Edelleen järisyttävän orgasmin aallosta toipuva Leeteuk silitti tärisevällä kosketuksella pienemmän hiuksia nauttien niiden silkinpehmeästä tunnusta sormiensa alla.
”Minun pitäisi pukeutua. Opettaja sanoi saattavansa käydä katsomassa, miten tehtävän sujuvat”, edelleen housuttomana tuolilla istuva poika totesi hengittäen jo hieman tasaisemmin.
”Ehkäpä”, Bom myönsi noustessaan seisomaan hieman huterin jaloin.
Pidemmän täytyi myöntää itselleen, että häntä hieman kadutti, että hän oli sanonut mitään. Platinanblondi poika oli tuntunut äärimmäisen mukavalta hänen lähellään. Kuitenkin sitä oli myöhäistä harmitella enää, joten ensin puhunut alkoi pukea housujaan takaisin päälleen. Sivusilmällään hän huomasi toisen huoneessa olevan henkilön poimivan laukkunsa luokan lattialta olalleen.
”Minne sinä menet?”
Kysymyksen kohde pysähtyi käsi oven kahvalla ja katse maassa. Sitten tuo vilkaisi olkansa ylitse ja vaaleat hiukset hulmahtivat päänliikkeen mukana. Siroille kasvoille nousi virne.
”Käytän oman luvan kultaista avainta ja myönnän itselleni vapaata loppupäiväksi”, tuo naurahti pirullisesti.
Niiden sanojen saattelemana toinen avasi oven juuri, kun Leeteuk sai vyönsä kiinni.
Vanhemman teki mieli kysyä niin monia eri asioita. Missä siivessä toinen asui? Voisiko hän antaa puhelinnumeronsa? Mitä helvettiä juuri äsken oli tapahtunut?
”Teukie-Enkeli”, Bom kutsui Leeteukia tuon lempinimellä kääntymättä silti edes katsomaan tuota.
Virneen pystyi kuulemaan tuon äänestä, kun tuo kuiskasi viimeiset sanansa ennen kuin katosi käytävään.

"Tiedät, mistä löydät minut.”

Bang Yongguk: Yongguk
Bang Minsoo: Cap
Yongguk ja Cap ovat velipuolia. Heillä on sama isä, mutta erit äidit.

Varoitukset: Selkeitä viittauksia raiskaukseen.

. : ~*~ : .

WHITE ADORATION

”Kuka helvetti on kaatanut jotain litkua kirjoilleni?” kuului jyrähtävä karjahdus olohuoneen suunnalta, jossa Yongguk oli juuri löytänyt osan koulukirjoistaan johonkin märkään sotkettuina.
”Se oli Niel!” Rickyn pelästynyt ääni katosi käytävään päin pojan luultavasti ottaessa äkkilähdön kohti huonettaan päästäkseen turvaan hyunginsa hyvää vauhtia käsiin räjähtävältä raivolta.
”Enkä! Se oli... se oli Youngjae!” Niel puolustautui osoittaen itseään hieman vanhempaa blondia, pelkoa silmissään.
”Yah!” Youngjae älähti epätyytyväisenä, mutta Yonggukin lyödessä nyrkkinsä voimalla seinään hänkin pinkaisi juoksuun kalveten aavistuksen.
”Yongguk-hyung, voit aina ottaa Zelon kirjat. Hänhän on maknae”, Chunji hymähti rauhallisena makoillessaan sohvalla mahallaan sattumanvaraista nuortenlehteä lukien.
Hetken aikaa asiaa mietittyään B-siiven vanhin asukas päätti jalkojaan heiluttelevan, aika ajoin tyttömäisesti kikattavan punahiuksisen olevan oikeassa.
”Zelo!” ruskeahiuksinen poika karjahti saaden paikallaan hermostuneena astelleen Nielinkin vihdoin juoksemaan paikalta kimeästi vinkaisten.
Kaivattu maknae saapuikin paikalle keittiön suunnalta suuri mehulasi käsissään.
”Niin, hyungguk?” vaaleahiuksinen kysyi yhdistäen hyungin ja huutaneen pojan nimen yhdeksi sanaksi, mikä sai Yonggukin näkemään vieläkin pahemmin punaista.
”Kaadoitko sinä saatanan kakara mehua kirjojeni päälle?!” vanhempi ärjyi tarttuen hämmentynyttä poikaa hupparin kauluksista saaden melkein tuon otteen irtoamaan mehulasista.

Tällainen näky avautui Bomin silmien eteen hänen palatessaan B-siipeen kello viideltä oltuaan musiikkiluokassa koko päivän ensimmäistä tuntia lukuun ottamatta. Toisaalta, jatkuva riitely ei ollut lainkaan uusi kuvio heidän siivessään vaan oikeastaan olisi ollut outoa, jos kukaan ei nostaisi huutokonserttia pystyyn päivän aikana.
”Bang Yongguk, näpit irti Zelosta”, platinanblondi poika komensi hyungiaan täysin ilman kunnioitusta kävellessään noiden kahden ohi matkallaan sohvalle. Ohikulkumatkallaan hän nappasi myös mehulasin ahdistellun maknaen käsistä juoden siitä, kuin se olisi ollut hänen alusta alkaenkin.
Edelleen koulupukuunsa pukeutunut B-siiven toisiksi nuorin oppilas laski mehulasin ikkunasyvennykseen ja heitti laukkunsa päällystakkinsa kanssa lattialle ennen kuin istui sohvalle, tarkemmin sanottuna Chunjin selän päälle.
”Aish! Olisit voinut pyytää minua väistymään”, istuinalustaksi joutunut punahiuksinen nurisi sulkien lehden, jota oli lukenut ja yritti katsoa olkansa yli päällänsä istuvaa Bomia.
”Ehkä, mutta minä en halunnut, Chun-chun”, nuorempi ilmoitti pehmeään sävyyn sipaisten hellästi hyunginsa poskea tuon kääntäessä kasvojaan häntä kohden.
Zelo loikkasi sohvan selkänojan ylitse ja ahtautui pieneen tilaan, joka jäi Chunjin polvitaipeesta eteenpäin ilmaan kohotettujen jalkojen ja sohvan käsinojan väliin.
”Bommy~ älä anna Yongguk-hyungin satuttaa minua! Hän on tooosi pelottava”, blondi, jättihuppariin pukeutunut maknae aneli yhden hyungeistaan päällä istuvalta Bomilta.
”Hän pilasi kirjani!” Yongguk jyrähti sohvan takaa polkien jalkaansa turhautuneena.
Kahden pikkulapsimaisesti käyttäytyvän pojan riidan väliin jäänyt platinanblondi huokaisi ja valuttautui istuma-asennosta makoilemaan selälleen pysyen Chunjin päällä edelleen.
”Tämä on varmaan ensimmäinen kerta ikinä, kun olet kiinnostunut koulukirjoistasi.”
”Tajuatko, että joudun ostamaan uudet?!” Yongguk alkoi jälleen suuttua, vaikka olikin rauhoittunut jo hetkeksi. Häntä ärsytti, kun Bom oli aina Zelon puolella.
”Huudatko sinä minulle?” nuorempi kurtisti kulmiaan vilkaisten sivulleen. ”Jos kuulen sinun huutavan minulle vielä kerrankin, revin peniksesi irti ja syötän sen sinulle.”
Herttainen hymy nousi toisiksi nuorimman kasvoille, mutta sanojen kumoamisen sijaan se sen sijaan vain vahvisti niitä.

Yonggukin kasvoille nousi kuvoksuva katse, mutta hän tiesi, että toinen ei pilaillut. Tuosta ei koskaan tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi ja kuinka pahasti asiat saattaisivat räjähtää käsiin.
”Anteeksi, Bom. Sinä tiedät, etten tarkoittanut saada sinua pahalle tuulelle”, ruskeahiuksinen veti sanojaan takaisin kiertäen sohvan ja istuen sitten puiselle sohvapöydälle, jotta voisi keskustella nuorempansa kanssa kasvotusten.
”Mistä johtuu, että vähintään joka toinen päivä, kun tulen teitä muita myöhemmin koulusta, kuritat maknaetamme?” ei niin helposti anteeksipyyntöön mukaan menevä kysyi jäisellä äänellä.
Jää ja tuli. Se oli varmasti paras sanapari kuvaamaan Yonggukin ja Bomin suhdetta toisiinsa. Yongguk oli riidanhakuinen, helposti tulistuva persoona, kun Bom taas oli kylmähermoinen jääkuningatar vailla itsehillintäongelmia.
Mutta vaikka B-siiven vastuuhenkilö oli vaarallinen ja pelottava, oli selvää, että kuten tuli sulatti jään saaden sen muuttumaan vedeksi ja sitä kautta sammuttamaan tulen, niin myös Bom oli jo parin viikon jälkeen tulostaan istuttanut muihin sen tiedon, ettei iällä ollut enää juuri mitään väliä sillä käytävällä – Bom päätti sataprosenttisesti niin omistaan kuin kaikkien muidenkin asioista.
”Anteeksi, Zelo”, Yongguk yritti luikerrella tilanteesta iskemällä ”jääkuningattaren” ainoaan heikkoon kohtaan – Zeloon.
Bom oli alusta asti ollut hyvin avoin persoona. Toisin kuin ujojen tai vain sulkeutuneiden ihmisten kanssa, kesti vain muutamia viikkoja, kun kaikki heidän siivestään jo tiesivät kaiken sen, minkä nykyäänkin. Ensimmäisestä päivästä alkaen oli ollut selvää Zelon ja Bomin, niin sanotun Zoom-parin, kiintymys toisiinsa, eikä ennen aikojaan lukioon stipendillä päässeen Zelon ollut tarvinnut sen kummemmin enää miettiä, kuinka hänen kävisi maknaena väkivaltaisten ja piittaamattomien hyungejensa kanssa. Yongguk saattoi kyllä karjua hänelle ja käydä käsiksikin, mutta mitään suurempaa ei pääsisi käymään, sillä kuten Bom oli heti Zelon tavattuaan sanonut:
”Huonosti kohteleminen on kuin pettäminen. Muitakin ihmisiä saa halata tai suukottaa poskelle aivan kuin saa huutaa tai uhkaillakin, mutta molemmissa on rajansa. Sillä hetkellä, kun ylitätte rajan Zelon kohdalla, voin luvata, että tutkin kirjaimellisesti ja konkreettisesti, minkälainen sydän on ihmisellä, joka kehtaa tehdä pahaa minun herttaiselle dongsaengilleni.”

Kukaan ei ollut ylittänyt rajaa, vaikka Bomin sanoja ei aluksi otettukaan vakavissaan. Ei ennen kuin Himchan palasi koululääkärin luota käsi kipsattuna. Ja kyse oli ollut vain siitä, että Bom kyllästyi kuuntelemaan hyunginsa jatkuvaa hehkutusta omasta ulkonäöstään ja mahtavuudestaan. Paikalla olleet pystyivät edelleen kuulemaan Himchanin tuskaisen huudon ja napsahtavan äänen, jonka tuon luut olivat päästäneet katketessaan, kun katsoivat vaarallisen platinanblondin pojan silmiin.
Kysyttiinpä keneltä tahansa nähneistä, mikä oli ollut pelottavinta tapahtuneessa, vastaus oli yksimielisesti se, miten jääkuningattaren olemus oli tavanomaiseen tapaansa pysynyt täysin tyynenä osoittamatta mitään merkkejä ärsyyntyneisyyden kasvamisesta pojan sisällä, kunnes toinen oli yhtäkkiä vain räjähtänyt. Jokainen tapahtuneen aikana ja heti sen jälkeen blondia silmiin katsonut muisti sen tunteettoman katseen mustien iiristen värittämissä silmissä.
”Hyung, Zelo on pahoillaan, mutta Zelo ei tiedä, kuka pilasi hyungit kirjat. Se ei ollut Zelo”, maknae puhui itsestään kolmannessa persoonassa kuin pieni lapsi ja tiesi, kuinka suloista se hänen suojelusenkelimäisestä nuorimmasta hyungistaan oli.
”Se et ollut sinä?” Yongguk kysyi yllättyneenä ja sai vastaukseksi tomeria pään pudistuksia nuoremmalta, joka leikki sillä hetkellä hupparinsa vetoketjulla.
”Yongguk, sinä voit saada minun kirjani. Minä en selvästikään tarvitse niitä”, Bom huokaisi silittäen ajatuksissaan Chunjin niskaa.
Punahiuksinen hymisi aina välillä silitetyksi tulemisen mukavasta tunteesta. Joskus hän niin toivoi voivansa vain painaa nuoremman ihan mitä tahansa tasoa tai pintaa vasten ja vain ottaa tuon rajusti heti sillä paikalla. Kuitenkin kuultuaan turhankin monta Yonggukille osoitettua uhkausta siitä, kuinka platinanblondi repisi tuon sukuelimet tai osia niistä irti ja syöttäisi ne tuolle, oli Chunjin itsesuojeluvaisto nostanut muurin aivottoman himon pakottamien toimintojen ja Bomin väliin.
”Ota laukustani, mitä kirjoja vain tarvitsetkin. Minä menen huoneeseeni”, yhtäkkiä kovin hyväksi dongsaengiksi ryhtynyt Bom ilmoitti nousten vihdoin Chunjin selän päältä. ”Zelo?”
Maknae hypähti ylös sohvalta ja lähti lyhyemmän pojan mukana kohti heidän huonettaan.
Bom ei ollut tottunut siihen, että hänellä olisi koko huone vain itselleen, joten yksinäisyys oli lyönyt pojan yli heti ensimmäisenä yönä ja jo seuraavana päivänä Yongguk, Cap ja Jongup olivat siirtäneet Zelon sängyn Bomin huoneeseen.
Kolmatta vuotta opiskeleva Yongguk oli saanut siiven vastuuoppilaan arvonimen samana vuonna, kuin Bom oli tullut ensimmäisen vuoden opiskelijana kouluun, joten ennen kuin uusi siiven vanhin oli ehtinyt asua päivääkään uudessa, tilavassa päätyhuoneessaan, luovutti hän sen jo nuoremmalle.
Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun he kaksi olivat harrastaneet seksiä yhdessä.
Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Bom oli antanut jonkun käyttää kehoaan vastapalveluksena jostain.

Huoneeseensa päästyään Bom käpertyi ensimmäisenä sängylleen makoilemaan pienelle kerälle päiväpeiton päälle. Päivä oli ollut melko raskas, vaikkei hän varsinaista koulua ollut käynytkään. Sen sijaan hän oli soittanut monta, monta tuntia eri soittimia. Soittimista pienemmät olivat hänen ja Zelon yhteisessä huoneessa, mutta flyygeli, joka oli liian suuri sopimaan heidän huoneeseensa, oli musiikkiluokassa. Bomilla oli nimittäin flyygeli, jonka hänen isoäitinsä oli hänelle ostanut. Kun pojan varsinaisperhe oli muuttanut Tokioon oli hän jättänyt soittimen isoäitinsä suureen taloon, jotta hänen serkkunsa voisi soittaa sillä, kun ikävä kasvoi liian suureksi. Pianon soitto oli aina rauhoittanut heidän mummoaan.
Keskikesällä, kun heidän vanha isoäitinsä oli kuollut, Bomin isä peri äitinsä valtavan talon ja perhe muutti Koreaan, jossa palatsimainen rakennus sijaitsi. Kuitenkin perheen kuopus, Bom, oli ilmoittanut, ettei asuisi sekuntiakaan isoäitinsä talossa, kun nainen oli kuollut. Platinanblondi selvitti joitain faktoja läheisen sisäoppilaitoksen toimintaperiaatteista ja sai tietää, että koulu otti sisään varsinaisten 15-16-vuotiaiden, peruskoulun suorittaneiden oppilaiden lisäksi vuoden nuorempia henkilöitä, mikäli nuo läpäisisivät erikoispääsykokeen ja osoittaisivat siten olevansa periaatteessa jo suorittaneensa vaadittavan oppimäärän peruskoulun tasolta.
Koreassa melko nuoresta asti asuneen isoäitinsä takia Bom oli osannut pienestä asti koreaa, joten kyllästyttävän helppo erikoispääsykoe oli ollut pojalle melkein kuin paluu ala-asteelle. Monien uusintakokeiden jälkeen koulun rehtori suostui vihdoin uskomaan, ettei 14-vuotias, unkarilaissyntyinen poika tosiaan huijannut kokeessa mitenkään.
Seuraava epäilyksenaihe oli Bomin sukupuoli. Poika oli joutunut pyytämään usean eri lääkärin todistuksen siitä, että hän tosiaan oli sataprosenttisesti poika ja kelvollinen poikakouluun.
Kun pitkä ja vaivalloinen kouluun hyväksyminen oli vihdoin selvä, oli flyygelille vuokrattu koulusta lukollinen huone, joka samalla toimi Bomin yksityisenä musiikkiluokkana.
Pian koulun alun jälkeen lapsinero olikin jo ongelmissa katkeroiden opettajiensa kanssa ja seinä osaamisen suhteen tuli vastaan, kun hänen oppimateriaalinsa alkoivat olla suoraan postitettuja Seoulin professionaalisesta instituutista.
”Um, Bommy?” Zelon lievästi epäröivä ääni kysyi pojan sängyn viereltä
Platinanblondi raotti silmiään katsoen dongsaenginsa kasvoja kysyen.
”Sinähän tiedät, että syntymäpäiväni on tämän viikon lauantaina?” ujona huppariaan räpeltävä nuorempi poika varmisti.
”Uh-huh. Ylihuomenna.”
”Minä olen miettinyt... Voisimmeko me järjestää jotain pienimuotoista pommisuojassa? T-tiedän, ettei sinne saisi mennä, eikä sinne edes pääse ilman avainta, mutta... se on ainoa äänieristetty tila tässä talossa ja haluaisin todellakin juhlia ilman valitusta liian kovasta musiikista”, Zelo puhui nopeaan tahtiin, kuten aina hermostuneena.
Bom huokaisi syvään nousten istumaan. Kattoon katsoen hän alkoi miettiä mahdollisuuksiaan saada jotain järjestettyä kahdessa päivässä.
”Saan avaimen, jos menen huomenna opettajan puhutteluun, kuten minun olisi pitänyt tehdä jo viikko sitten. Sen sijaan stereot ja ruoka huolestuttavat minua. Zelo-rakas, minä en voi luvata mitään, olen pahoillani”, vanhempi mutisi surullisena loppuosan tekstistä, kun palautti katseensa pidemmän silmiin.
Lattialla risti-istunnassa istuvan pojan huulille kohosi avonainen hymy ja silmät kimalsivat.
”Älä huoli siitä, hyung. Saan lainata Youngjae-hyungin stereoita ja tein pienimuotoisen ehdollissopimuksen yhden samassa tanssiryhmässä olevan pojan kanssa. Hänellä on minun kanssani samana päivänä syntymäpäivä ja hänkin olisi halunnut juhlat, mutta tila puuttui. Teimme sopimuksen, että jos hankkisin tilan ja stereot, hän huolehtisi kyllä ruoista”, hyunginsa poskea hellästi sormellaan painava ilmoitti sädehtien.
”Hyvä on. Minä järjestän avaimen”, Bom hymähti onnellisena maknaen säkenöivästä olemuksesta. Mikään, mitä oli tapahtunut tai tulisi tapahtumaan, ei haitannut.
Ei niin kauan kuin hänellä olisi Zelo vierellään.

~*~

Seuraavana päivänä Bom oli lintsannut kaikki tuntinsa rästityöluokassa ja kulkenut Zelon mukana tuon tunneilla. Opettajat kyllä huomasivat hänet, kuka ei olisi huomannut pitkähiuksista blondia muiden poikien keskellä, mutta antoivat hänen olla niin kauan, kuin hän vain pitäisi suunsa kiinni eikä häiritsisi opetusta.
Eikä Bomilla ollut edes aikomusta häiritä oppitunteja. Hän kirjoitti vihkoonsa luonnosta. Ei, kyse ei ollut runosta eikä poika liiemmin ollut innostunut kirjoittamaan tarinoita. Luonnos oli varhaisversio kirjeestä. Tunnilla mustalle paperille kirjoittaminen herättäisi aivan liikaa huomiota. Sitä paitsi, vaikka Bomilla oli mielestään ihan hyvä käsiala, se ei silti vetänyt vertoja koneella kirjoitetulle tekstille.
Hän mietti. Kenet hän ottaisi kohteekseen. Ryeowookin uudelleen? Bomista oli mukava kirjoittaa kielellä, jolla hän oli oppinut kirjoittamaan. Unkari ei koskaan ollut uponnut hänen päähänsä sataprosenttisesti. Hän osasi koreaakin paremmin.
Kuitenkin platinanblondi tunsi kyllästyneensä siltä erää vanhan tuttunsa Japanista kiusaamiseen. Mutta kenet hän valitsisi? Sungminin? Ei vielä. Ei kirjeitse. Poika juoksisi ensimmäisenä Kyuhyunin syliin ja yksinjäämisen aiheuttama suloinen paniikkireaktio jäisi tulematta. Se olisi surullista.
Hangeng? Kiina voisi mielenkiintoinen kieli seuraavan kirjeeseen. Eikä kiinalaispoika ollut niin hyvissä väleissä Zhou Min kanssa, että juoksisi pyytämään tuolta tukea. Heechuliakaan poika ei haluaisi huolestuttaa omilla murheillaan. Kaiken mukavan lisäksi Hangeng oli herttainen. Hän ei varmasti menisi purkamaan mieltään jo valmiiksi stressiin hukkuvalle Leeteuk-hyungilleen.
Leeteuk... heh.
Bom toivoi voivansa ottaa kolmasluokkalaisen kanssa pian uusiksi. Se oli ollut hyvää. Ehkä hän ottaisi toisen sisäänsä ensikerralla? Ehkä, ehkä.
Hmm... Ehkä hän oli hieman sairas ihan vasta 15 vuotta täyttäneeksi. Elämä teetti. Ryeowook ei ollut aivan terve hänkään. Hänellä se vain esiintyi eri lailla kuin Bomilla.
Nah, ei sen väliä. Bomin täytyi keskittyä luonnosteluun. Hän halusi musertaa uhrinsa, Hangengin. Tai ei varsinaisesti musertaa. Hän halusi erottaa tuon Heechulista. Vain jotta Heechul olisi helpompi saada eroon Siwonista. Hän halusi nähdä, kuinka toinen sitten unohtaisi, että ”mitään kirjettä olikaan”.
Bomia kikatutti ja hän painoi kasvonsa vieressään istuvan Zelon olkapäätä vasten estääkseen itseään hihittämästä ääneen.
”Bommy?” Zelo kuiskasi ihmeissään vilkaisten hyungiaan sivusilmällä.
Vanhempi kohotti katseensa ja virnisti toiselle iloisena.
”Anteeksi. Nauran taas omille jutuilleni”, hän tirskahti tökäten etusormellaan asuinsiipensä maknaen poskea. Tuo näytti nauttivan Bomin hyväntuulisuudesta ja nyökkäsi pienesti.

”Hei, näetkö tuon pojan tuolla? Tuon, jolla on tummanruskeat hiukset, ekaluokkalainen, istuu tuon blondin vieressä”, Zelo yhtäkkiä kysyi nyökäten luokan keskiosaa kohden.
”Uh-huh, mitä hänestä?” platinanblondi kysyi joutuen keskittämään kaiken energiansa siihen, ettei virnistäisi nähdessään Donghaen ja Eunhyukin istuvan samassa luokassa heidän kanssaan jutellen jotain kuiskaillen. Joskus oli hyvin hankalaa esittää, ettei tuntenut ihmisiä, kun oikeasti tiesi noista lähes kaiken.
”Hän on Donghae-hyung! Poika, jolla on syntymäpäivä samaan aikaan kuin minulla”, pojista nuorempi kuiskasi innoissaan kiherrellen.
”Oletko ihastunut?” Bom hämmästeli tönäisten dongsaengiaan hellästi.
”Jestas, en! Tiedät, että pidän erilaisista ihmisistä”, pidempi muistutti läpsäisten kysynyttä päähän hellästi.
”Aiot edelleen pitää ideaalityypistäsi kiinni? Tyyppi, jolla on ”kaunis hymy”, ja joka on ”hyvä englannissa”, hm? Ei sellaista olekaan. Ei Koreassa. Täällä niin harvat osaavat englantia, että olisi suorastaan a jackpot, jos sama tyyppi omistaisi vielä killer-smilen, eikö?” lyöty hihitti hiljaa.
”Minä tiedän jo kaksi sellaista tyyppiä, hyungie, älä viitsi olla pessimisti. He ovat molemmat vieläpä meidän koulussamme”, Zelo puolustautui katsoen kirjojaan hieman apaattisena.
”Äh, hyvä on, hyvä on. Toinen on tietenkin J-siiven Kibum?” vanhempi arvasi luopuen toisen kiusaamisesta sille kertaa.
”Mistä tiesit? Vakoiletko sinä minua?” tummempi kysyi lapsekkaan naiivisti.
”Miten sinä tähän nyt liityt? Jos tiedän, että Kibum on hyvä englannissa ja olen edes kerran nähnyt hänet, tiedän saman tien, että hän vastaa ihannetyyppiäsi”, Bom tuhahti osittain loukkaantuneena toisen luottamuspulasta häntä kohtaan. Eikö hän ollut hyvä hyung? Eikö hän ollut hyvä ystävä?
”Äh, anteeksi. Tiedät, ettei Zelo ajattele noin selkeästi”, Zelo mutisi katsoen suututtamaansa hyungia suloisimmalla koiranpentukatseellaan. Se toimi hyvin ja heistä vanhemmalla näytti olevan täysi työ estää itseään awwittamasta.
”Kibum-hyungin suhteen vielä... En ole kiinnostunut hänestä. Hän on liian... en tiedä. Äh, olen vain kiinnostunut eräästä toisesta. Mutta kyllä, Kibum-hyungilla on ihana hymy”, tummemman blondi vielä jatkoi aiheen loppuun.
Kirjeen suunnittelemisen kokonaan unohtanut lyhyempi tunsi suurta tarvetta nousta ylös, hypellä ja juosta luokkaa ympäri. Hänen lapsuudessaan ei ollut ikinä ollut aikaa ihastumisjutuille tai yleensäkään seurustelusuhteita muuten kuin hyvin kieroutuneella ja sairaalla tavalla koskeville asioille. Siksi hänen parhaan ystävänsä ja samalla pikkuvelimäisen Zelon kanssa ihastuksista puhuminen tuntui hyvin kutkuttavalta.
Se oli outoa.
Se oli sairasta.
Hän tunsi itsensä jännittyneemmäksi puhuessaan puhtaista, lapsekkaista ihastuksista, kuin ottaessaan suihin puolituntemattomalta ihmiseltä luokkahuoneessa, johon kuka tahansa olisi voinut tulla hetkellä millä hyvänsä.
”Hyung, lakkaa fanityttöilemästä”, nuorempi naurahti tönäisten ystäväänsä hyvin hellästi.
Jopa toisen oudot piirteet olivat Zelosta söpöjä.
Kyllä. Bom oli söpö. Hyvin söpö.

~*~

”Mm. Joo... joo... isä, rauhoitu”, Bom puhui puhelimeensa hyvin kyllästyneeseen sävyyn.
”Olen pahoillani, Macy, sinä vain olet vielä niin pieni...” puolestaan erittäin huolestuneelta kuulostava isä perusteli isyyskompleksiaan.
”Isä!” platinanblondi ärähti ylihuolehtivalle vanhemmalleen.
Pojan isä oli aina ollut vanhemmista loppujen lopuksi se huolehtivaisempi ja niin sanotusti 'parempi vanhempi'. Tuota jaksoi aina kiinnostaa lastensa asiat, tuolla oli aina aikaa heille eikä tuo suuttunut juuri ikinä. Hän oli täydellinen isä, joka oli kärsivällinen, ymmärtäväinen ja reilu.
Juuri tuon kyseenomaisen seikan takia Bom joskus miettikin, miten ihmeessä niin ihana ihminen päätyi yhteen heidän äitinsä kanssa, joka oli itseriittoinen, jäinen ja ilkeä. Bom oli itse asiassa hieman kuin isänsä geeneillä laimennettu versio äidistään. He jopa näyttivät hyvin paljon samalta. Molemmilla oli pitkät, luonnostaan platinanblondit, suorat hiukset, kissamaiset silmät, kapeahuulinen suu... Suurin tekijä kuitenkin oli nimenomaan silmät, vaikka rouva Reedin silmät olivatkin vaaleansiniset ja kuopuksen omat pikimustat. Katse oli liian paljon samanlainen ja muoto aivan tismalleen sama.
Kuitenkaan Bom ei liioiksi välittänyt äidistään, kuten hänen äitinsäkään ei välittänyt hänestä. Angelina Reedin, Bomin äidin, mielestä lapset veivät liikaa hänen aviomiehensä huomiota häneltä ja Bomista hänen äitinsä oli aivan liian takertuva ja riippuvainen isästä.
”Anthony, kenelle sinä puhut? Macylle? Anna hänen olla! Pärjätkööt nyt, kun kerran leikkii isoa ja asuu poissa kotoa ties keiden itseään vuosia vanhempien kiimaisten jätkien kanssa hikisessä koulurakennuksessa!” nimenomaisen Vuoden Äiti -palkinnon saannista hyvin kaukana olevan naisen ääni kuului hiljempaa puhelimesta eikä tuo varmaan ollut edes samassa huoneessa miehensä kanssa. Tuo sattui vain olemaan hieman isompi ääninen.
”Rakas, tuo ei helpota oloani lainkaan. Olen vain huolissani. Tiedäthän, kuinka näytätte paljon samalta? Kun mietin hänet kohdelluksi huonosti, näen sinut hänessä liian vahvana. En kestä sitä ajatusta”, Anthony Reed yritti sovitella.
”Rakastan sinua”, äidin huikkaus kuului jostain ja Bom pyöritti silmiään. Miksi juuri hänellä oli maailman omituisimmat vanhemmat? Tai no... niin ajatteli varmaan hyvin moni nuori.
”Isä, haluatko mennä kuhertelemaan äidin kanssa vai kuunnella vihdoin minua, kun sanon, ettei minulla todellakaan ole hätää täällä. Ei minkään näköistä”, perheen kuopus ilmoitti vakaalla äänellään, jonka hän oli perinyt isältään.
”Ehkä sitten niin. Tiedän, ettet ole heikko tai kykenemätön huolehtimaan itsestäsi, vaikka oletkin hennon näköinen mutta kuten varmaan tiedät, olet hyvin kaunis ja sinulle saatetaan yrittää jotain enemmän. Siksi olen huolissani”, vanhempi huokaisi puhuessaan lempeästi 15-vuotiaalle pojalleen.
”Tiedän, tiedän. Kiitos, kun huolehdit. Soitan kyllä, jos jotain tulee. Tiedät, millainen valittaja minä olen. Jos olen epätyytyväinen olooni, olet ensimmäinen ihminen, jolle haluan narista asiasta”, Bom lupasi huvittuneesti. ”Mutta kuten varmaan tiedät, kello on jo kymmenen. Minulla on pieni dongsaeng huolehdittavani ja huomenna on superaikainen herätys. Joten öitä. Nuku hyvin.”
”Dongsaeng? Eh, leikitään, että tiedän, mistä puhut. Nuku hyvin jääprinsessa!”
”Mm... Kerro veljelleni terveisiä.”
”Voi, Macy... Minä kerron.”

Bom tunsi halua hakata päätänsä seinään isänsä idioottimaisuuden takia. Tuo oikeasti kuvitteli, että hänellä oli hirveä ikävä veljeään ja hän halusi aina varmistaa, että hänen terveisensä menisivät perille.
Todellisuudessa rouva Reed oli soittanut hänelle ollessaan yksin kotona ja pitänyt sellaisen huutokonsertin puhelimen välityksellä, että Zelo oli kysellyt monta päivää, kuuliko Bom varmasti kunnolla. Vihaiseksi naisen oli saanut huono olo siitä, kuinka kovasti perheen esikoinen, Bomin isoveli, ikävöi pikkuveljeään. Amos oli isänsä identtinen kopio. Tuon hiukset olivat hieman vähemmän punaiset ja silmät enemmän ruskeat, mutta muuten ulkonäkö ja etenkin luonne meni yksiin. Molemmat olivat liian herttaisia ja rauhallisia. Liian huolehtivaisia ja liian uhrautuvaisia.
Kuitenkin juuri sellaisia ihmisiä Angelina Narella Macaria Reed palvoi ja siksi nainen oli suuttunut nuorimmaiselleen tuon päätöksestä muuttaa pois heidän luotaan – hän ei kestänyt nähdä rakasta esikoistaan surullisena.
”Bommy~, Zeloa väsyttää”, suurielkeisesti haukotteleva maknae mutisi kiehnätessään hyunginsa kylkeä vasten.
”Mm, minä tiedän. Anteeksi, että valvotan sinua”, Bom huokaisi surullisena.
Hänen isänsä, äitinsä, isoveljensä... Hän ei tarvinnut heitä. Ainuttakaan heistä. Isä saattoi olla kiinnostunut ja kysellä koulusta, mutta kun todella oli tapahtunut jotain, hän oli ollut liian pelkuri puuttumaan ongelmaan ja puolustamaan pienimmäistään.
Mikä Bomille todella merkitsi, oli Zelo. Vain ja ainoastaan Zelo.
Platinanblondi ei oikeastaan itsekään tiennyt, miksi juuri Zelo oli päätynyt olemaan se ihminen, joka pystyi tossuttamaan häntä sataprosenttisesti kuolematta pojan raivon uhrina. Zelo ei ollut söpöimpiä tai lahjakkaimpia ihmisiä, eikä tuo oikeastaan erottunut massastakaan. Silti tuo ei ollut täysin tavallinenkaan.
Ehkä Bom vai pystyi samaistumaan dongsaengiinsa nähdessään, miten tuota kohdeltiin sen takia, että tuo oli nuorin. Toisaalta, viereisten A-siiven ja C-siiven nuorimmat eivät herättäneet hänessä mitään, vaikka hekään eivät olleet parhaalla tavalla kohdeltuja ihmisiä siinä rakennuksessa.
”Miksi sinä näytät niin murheelliselta?” Zelo kysyi ollen aivan hänen lähellään, samassa sängyssä, saman peiton alla, samaan tyynyyn päätään nojaten. Pojan suurehkot, kirkkaat silmät katsoivat häntä melankoliasta värittyneinä.
”En minä ole murheellinen, Zelo. Pelkään vain tulevaisuutta. Sitä, kuinka sekaisin menisin, ja kuinka monta ihmistä tappaisin, kun joutuisin luopumaan sinusta. Tiedän, ettemme tule olemaan aina yhdessä... mutta minä tarvitsen sitä. Antaisin pois kaiken, mitä omistan, jos vaan saisin olla kanssasi ikuisesti. Kaikki hyvät numeroni, miljoonat wonini, perheeni... Menisit kaiken edelle ilman, että joutuisin miettimään asiaa hetkeä kauempaa”, Bom puhui tuntien kurkkuaan puristavan pienesti. Hän ei ollut itkenyt sitten yläasteen kahdeksannen luokan tragedian.
”Hyung, sano vain, että”, nuorempi haukotteli silmät väkisin kiinni painuen, ”rakastat minua.”
Lyhyempi tiesi, että Zelo oli käytännössä jo unessa muttei osannut olla vihainen siitä, että kaikki tunnustukset ja vaikeat sanat valuivat hukkaan.
”Minä rakastan sinua”, Bom kuiskasi värisevällä äänellä rutistaen rakasta Zeloaan lähemmäs itseään. Pidempi nukkui jo, mutta kiersi kätensä pienemmän ympärille ja sillä hetkellä Bomista tuntui,
että hänellä oli enemmän, kuin hänellä oli koskaan ollut
ja enemmän, kuin mitä hänellä tulisi koskaan olemaan.

~*~

”Et näytä japanilaiselta, oletko ulkomaalainen?”
”Kyllä! Äitini on englantilainen ja isäni skotti, mutta synnyin Unkarissa.”
”Ja nyt puhut jo sujuvasti Japania? Melkoinen tilkkutäkki.”
Mies nauroi sydämellisenkuuloisesti ja tuon hampaat välkähtivät auringonvalossa.
”Sinulla on varmaan nimikin?”
Nimi, nimi, nimi, nimi, nimi,...
”Macy Reed”, platinanblondi vastasi kumartaen itseään jonkin verran pitemmälle, mustahiuksiselle miehelle.
Poliisi tutkii tapausta, joka on nimetty nimellä ”Kaksi kuukautta Tukholmaan”.
”Meisi?” mies nauroi jälleen isoon ääneen. ”Onneksi et sentään ole saanut Unkarilaista nimeä, baby-Meisi!”
Ei! Kiltti, älä! AHH! Ole kiltti... Nngh-AH!
”Olet seisoskellut tuon rakennuksen edessä jo kauan. Taidat olla kiinnostunut alasta?”
Rakennus oli kauniin sumuisensininen, siinä oli tummennetut ikkunat, joista heijastui taivaalla leijailevia pilviä. Myös ulko-ovessa oli paksut, liilat karmit, kuten ikkunoissakin. Karmeissa oli monimutkainen mutta viehättävän näköinen pistekuvio. Kaikkein eniten silmään pistävä piirre olivat kuitenkin suuret, valkoisesta tyllistä tehdyt perhoset, joita oli ikkunoiden nurkissa. Rakennuksen suuressa, liilassa neonvalokyltissä luki länsimaisin kirjaimin ”Home of white butterflys”.
”Oikeastaan en vain tiedä, mikä rakennus se on. Se on kaunis.”
Sinulla on kauniit, tummat, suuret silmät, kauniit kasvot, kauniit, symmetriset solisluut, kauniit, pehmeät, pienehköt kädet, kauniit, sileäihoiset, pitkät sääret, kauniit, maidonvaaleat reidet...
”Se on eräänlainen mallitoimisto. Itse asiassa minä omistan sen. Haluaisitko käydä sisällä?”
Oh, fuck, where's the exit? Where I came here from? Shit! Wait a second... What that noise was? Someone screamed? Again! Was it that little, fragile-looking Korean boy? I think so...
”Macy, mitä sinä teet? Sinun käskettiin pysyä huoneessasi.”
Fuck!
”Oikeasti? Se olisi hienoa!”
Virne.
What can I do, what can I do, what can I do..? Should I lie? Or should I just run?
”Ole kiltti ja palaa huoneeseesi. Tiedät, miten sinun käy, jos et tottele.”
Is this even reality? Why he is stalking me? Damn, why I ever even came here...
. . .
”Kirjoitat vain nimesi alle ja olet virallisesti töissä täällä.”
Oh my..! Did I just hear a door slammed shut by someone? It must be him! I'm so dead..!
”Baby-Meisi, mikset ole huoneessasi? Tuliko sinun minua ikävä?”
Why he have to smirk all the time? It's so scary! Oh no, he comes to me!
”Milloin ensimmäiset kuvaukseni ovat?”
No, no, no, no, no, no, no..! Don't come near me! And no, don't touch me!
”Kaikki muut täällä ovat pelkkää roskaa. Sinä olet todellinen timantti...”
Yeah, yeah, please don't touch me anyway.
”Illalla. Haluatko nähdä oman huoneesi? Se on ylimmässä kerroksessa.”
Oh, you touch me even so? Oh, come on... You know that I hate you!
”Olet enemmän, kuin kaikki muut ovat yhteensä, paikan ainoa musta perhonen.”
Well, you know me. I am the best. Others are just shit.
Hän tunsi hennon kehonsa paiskautuvan vasten seinää voimakkaan tömähdyksen säestämänä. Koulupuvun valkoisen kauluspaidan napit irtosivat ja tippuivat lattialle rapisten. Kovakourainen ote tarttui hänen vaaleisiin hiuksiinsa pitäen hänen päätään paikallaan, kun täyteläiset huulet alkoivat hamuta hänen omiensa herkkää, vaaleanpunaista ihoa väkivalloin.
Tuntiessaan kylmän käden tunkeutuvan hänen housujensa vyötärön ohitse ja hierovan rajusti hänen toista pakaraansa, hän alkoi vihdoin käsittää jonkin menneen pieleen.

”Doshite..?”

Doshite..?

”Yada! Doshite?! AHH! Nhh-gahh!”
”Bom? Bom? Bom?!” Zelo yritti ravistaa kouristelevaa, huutavaa ja itkevää hyungiaan hereille. Hän oli herännyt keskellä yötä kylkeensä osuneeseen iskuun. Kun hän oli vihdoin herännyt sen verran, että muisti oman nimensä ja tajusi olevansa hereillä, oli hän nähnyt vierellään aiemmin niin rauhallisesti mutta sillä hetkellä kalman kalpeana, sydäntä särkevästi itkien kärsivän parhaan ystävänsä, suojelusenkelinsä, ihastuksensa.
Zelo ei tiennyt, mitä tehdä, kun vanhempi sätkähteli unissaan heräämättä ravisteluista huolimatta. Hän veti toisen automaationa istuvaan asentoon syleilyynsä. Bomin pää painautui hänen olalleen ja tuon siro vartalo tärisi holtittomasti, vaikka kouristukset hellittivätkin jo hieman.
”Zelo..! Zelo... Zelo... Please, don't leave me... Zelo, please, I love you, please...”
Pidemmän maailma särkyi, kun hänen täytyi kuunnella toisen hysteeristä, pelokasta anelua.
”Bom, Zelo rakastaa sinua” hän yritti rauhoitella toista silittäen samalla tuon selkää lujalla otteella varoen kuitenkin satuttamasta hentoista platinanblondia kosketuksellaan.
”Zelo, miksi..?” pienempi kuiskasi ”Miksi en pääse siitä yli? Miksi olen heikko?”
”Hyung, Zelo rakastaa sinua”, yllättäen itsensä kovin alastomaksi tuntenut rauhallisempi toisti. Hän huomasi, kuinka heidän paljaat ylävartalonsa koskivat toisiinsa ja Bom tuntui nihkeältä, mutta silkkisen pehmeältä.
Nuorempi ei voinut mitään kuumotukselle poskillaan, kun hauraamman nännit koskivat hänen ihoonsa. Bom ei koskaan ollut antautunut niin lähelle häntä. Vaikka he nukkuivat aina pelkissä boksereillaan, oli kahden vierekkäin asetellut sängyn tarjoama tila pitänyt heidän suhteellisen kaukana toisistaan.
Ovelta kuului koputus ja Zelo nousi sängystä avatakseen oven ja tilanteesta riippuen käskeäkseen koputtajan pois ovelta, jotta sängyllä särkyneen näköisenä nyyhkivä poika saisi olla rauhassa.
Kuitenkin ennen kuin ovea avaamaan lähtenyt pääsi edes puoleen matkaan kohti määränpäätään, aukaisi koputtanut henkilö sen jo itse.
”Yongguk-hyung?” maknae hämmästyi katsoessaan ovesta tulleen nuorenmiehen väsyneitä mutta yhtä kaikki valppaita kasvoja.
Huoneessa sillä hetkellä vanhin asteli Zelon huomioimatta jättäen suoraan huoneen kahden asukkaan sänkyjen luokse ja istui toisen sängyn päätyyn vetäen edelleen aika ajoin niiskuttavan blondin syliinsä.
”Älä itke, Bom. Kaikki on hyvin”, poika puhui matalalla äänellään painaen huulensa pienimmän päälaelle, pidellen tuota vahvojen käsiensä otteessa hellästi.

Hetken hyssyttelyn ja paijaamisen jälkeen Bom oli nukahtanut uudelleen ja Yongguk oli peitellyt hänet varoen.
”Zelo, jos hän itkee, hänelle pitää puhua rauhallisesti”, vanhin huokaisi haroen suhteellisen lyhyitä, tummia hiuksiaan pitäen katseensa sängyllä äänettömästi nukkuvassa tyttömäisessä henkilössä.
”Hyung, miksi sinä tulit tänne? Etkö sinä nimenomaan vihaa sitä, kun Bom määräilee ja uhkailee sinua?” nuorin kysyi hieman surullisena siitä, ettei ollut itse osannut auttaa Bomia, kun tuo oli särkynyt ja peloissaan.
Yongguk katsoi kattoa kädet rinnalleen ristittyinä eikä tiennyt, mitä vastata.
”En minä vihaa sitä. Minä ja Minsoo saimme vapaan kasvatuksen eikä meitä koskaan komennettu, joten olin aluksi hieman hämmentynyt, kun minulle täysin tuntematon ihminen tuli niin vapautuneesti ja epäröimättä käskyttämään minua. Kuitenkin loppujen lopuksi, kun olen miettinyt sitä, tuntuu, että jopa auttaa minua. Kun en itse tiedä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, hän on kuin pelastava enkeli, joka pitää minut poissa ongelmista”, ruskeahiuksinen kertoi.
”Tiedän, mitä tarkoitat, hyung. Hän tosiaan on kuin suojelusenkeli. Hän pitää ongelmat poissa luotani”, Zelo myönsi katsoen sängyssä nukkuvan Bomin levollisia kasvoja. ”Ei hän ole paha ihminen, hyung.”
”Tiedän sen. Minusta tuntuu, että hän on vain hieman maailman kaltoin kohtelema ja väärin ymmärretty.”
Nuorempi nyökkäsi sisäisesti yllättyneenä siitä, kuinka rauhallinen ja järkevä Yongguk toisinaan pystyi olemaan, kun hän oli tottunut vanhemman huutoon ja riehumiseen.
”Zelo. Tehdään sopimus”, vanhempi yhtäkkiä pyysi istuen uudelleen sängylle, tällä kertaa aivan Zelon viereen napaten tuon käden pinky-promise -otteeseen. ”Pidetään Bomista huolta. Katsotaan, ettei hän loukkaa itseään tai joudu ongelmiin. Ollaan miehiä ja suojellaan häntä maailmalta. Me kaksi, jos kukaan muu ei sitä kerran tee. Okei, maknae?”
Zelo katsoi hämmästyneenä hyungiaan, mutta pian virne kipusi tuon huulille ja tuo nyökkäsi.
”Okei, hyung!”

Oli sääli, etteivät he kaksi tienneet samaa, minkä Ryeowook ja Bom olivat tienneet jo kuukausia.
Siltä, mikä tuli sisältä, ei voinut ulkopuolelta suojella.

Varoitukset: Liioiteltua dramatiikkaa.

. : ~*~ : .

BLACK BRAINWASHING

”Heechul!”
Oranssihiuksinen pysähtyi ja kääntyi ympäri kuullessaan jonkun kutsuvan häntä nimeltä. Hänen katseensa kiinnittyi häntä kohti juoksevaan ruskeahiuksiseen poikaan, jonka kasvoja koristi leveä, pirteä hymy.
Donghae-niminen nuorempi pysäytti itsensä törmäten käsillään vastaan ottaen Heechulin vatsaa vasten. Sitten lyhyempi rutisti sirohkoa hyungiaan.
”Olet erityisen hyvällä tuulella. Onko jotain kivaa sattunut?” Heechul kysyi pörröttäen pienemmän hieman laineikkaita hiuksia hymyillen. Donghae tosiaan piristi häntä jo pelkällä hymyllään.
”Minä saan syntymäpäiväjuhlat! Eikö ole hienoa? B-siiven Zelo sanoi, että hänen hyunginsa saisi tilan järjestettyä ylihuomiseen mennessä!” lyhyempi iloitsi taputtaen käsiään innoissaan yhteen.
”Vau! Hyvä juttu, Hae”, vanhempi naurahti painaen etusormillaan dongsaenginsa poskia, voimatta olla ajattelematta toista hurjan suloisena. Donghae oli aina ollut hänen lempidongsaenginsa, eikä nuoremman itse asiassa tarvinnut edes kutsua häntä hyung-nimiliitteellä, koska hän halusi tehdä selväksi, että ruskeahiuksinen oli hänelle läheinen ja tärkeä.
”Hei! Katso, kuinka pitkät hiukset tuolla pojalla on!” Donghae yhtäkkiä kuiskasi nyökäten asuntolaa kohden kulkevaa blondia poikaa.
”Onko tuo edes poika”, Heechul puolestaan epäili mittaillen katseellaan kyseisen henkilön muotoja, joita ei ollut paljoa, mutta miesmäiseltä tuo ei silti näyttänyt.
”Hänellä on meidän koulupukumme. Tiedät, miten tarkka henkilökunta on kaikkien porteista sisään astuvien suhteen”, lyhyempi huomautti vilkaisten kolmea metriä korkeaa rautaporttia, jonka alapuolelle ei jäänyt väliä maasta edes kymmentä senttiä, eikä kalteritankojenkaan väliin jäänyt edes kahtakymmentä senttiä.
”Totta. Hassua, etten ole huomannut häntä ennen. Tunnen todella monia ihmisiä täältä ja liikun paljon koululla ja pihalla mutten silti ole nähnyt häntä ennen. Luulisi hänen pistävän silmään”, vanhempi ihmetteli kallistaen päätään.
Hetken kaverukset olivat hiljaa ja aika ajoin vielä vilkuilivat pihan poikki kulkevaa tyttömäistä olentoa, ennen kuin huuto kauempaa keskeytti heidän mietteensä.

”Donghae-hyung, Heechul-hyung!” joku kutsui heitä heidän nimillään, ja kun he kääntyivät katsomaan, kohtasivat heidän katseensa Siwonin, joka oli parhaillaan hölkkäämässä heitä kohti.
”Voi hitto... Donghae, sano hänelle, että lähdin tunnille ja jotain”, oranssihiuksinen sihahti, ennen kuin lähti nopein harppauksin kohti koulurakennuksen B-ovea, ettei hänen tarvitsisi kohdata Siwonia.
”Mutta, Heechul... En minä osaa valehdella! Lempinimenikin on Pinokkio, koska minusta näkee heti, jos yritän valehdella. Heeeechuuuul...” nuorempi ajatteli huolestuneena.
”Donghae-hyung, minne Heechul-hyung lähti? Näyttää, kuin hän yrittäisi vältellä minua”, Siwon kysyi päästessään Donghaen luokse.
”Hänellä oli tunti”, ruskeahiuksinen vastasi lyhyesti yrittäen olla jäämättä kiinni heti kättelyssä.
”Niinkö? Mutta kellohan on jo reilusti yli neljä”, nuorempi ihmetteli vilkaisten taakseen, jossa Heechul juoksi juuri B-ovesta sisään.
”Hehe heh, totta!” Lyhyempi kirosi surkeaa tekonauruaan. ”Mu-mutta hänhän on kuitenkin kolmannella. Hänellä saattaa olla todella pitkiä päiviä.”
Siwon kohotti toista kulmaansa hyvin epäuskoisena. Miksi Heechul edes käski Donghaen sanomaan mitään, kun toinen oli niin surkea valehtelija, että edes tyhmin ihminen ei uskoisi hänen valheitaan.
Joka tapauksessa mustahiuksinen nuorempi alkoi ajatella, ettei ollut Donghaelle reilua, kun hän joutui peittelemään hyunginsa päähänpistoja, joten hän ei kyseenalaistaisi enää.
”Hyung, lähdetkö kanssani samaa matkaa?” hän kysyi hymyillen samalla, kuin päätti, ettei välittäisi siitä faktasta, että Heechul pakoili häntä.
”Eh, toki! Hehe!” vanhempi poika lupautui huokaisten sisäisesti helpotuksesta, kun tilanne oli ohitse.

Heechul katsoi toisen kerroksen ikkunasta, kuinka Donghae ja Siwon lähtivät kohti asuntolaa, ja huokaisi helpotuksesta. Hänellä ei todellakaan ollut mitään innostusta puhua Siwonille sillä hetkellä.
Vika ei tavallaan ollut Siwonin, tuo oli edelleen herttainen dongsaeng, mutta Heechul pelkäsi, ettei hän pystyisi hillitsemään itseään tuon seurassa. Hän ei halunnut päätyä sänkyyn nuoremman kanssa. Hän ei enää halunnut saada Hangengia surulliseksi. Hangeng oli sanonut, että Heechul oli hänen prinsessansa, joten poika halusi myös käyttäytyä siten.
Oranssihiuksinen huokaisi syvään ja päätti että lähtisi muutaman minuutin päästä, jolloin Siwon luultavasti oli jo mennyt menojaan.

~*~

Myöhemmin illalla Donghae oli saanut Siwonin ylipuhuttua ostamaan hänelle joitain koristeita juhliinsa, joten he kaksi plus kuskiksi lähtenyt Hangeng ja muuten vain seuraksi lähteneet Eunhyuk ja Shindong, joista jälkimmäinen tosin taisi olla enemmän ruoan perässä kuin heistä nuorimman Donghaen juhlakoristeiden.
Hangeng oli pyytänyt Heechulia heidän mukaansa, mutta koska vanhempi ei edelleenkään halunnut olla Siwonin läheisyydessä, hän oli käyttänyt tekosyynään tilanpuutetta autossa ja sanonut olevansa hieman väsynyt joka tapauksessa.
Niimpä kolmasluokkalainen vietti iltaansa yksin keittiössä lukien kemiankirjaansa, toivoen ymmärtävänsä siitä jotain seuraavia kokeita varten.
Keittiön ovi kävi ja Heechul kohotti nopeasti katseensa.
Ovesta oli tullut sisään tylsistyneen näköinen Henry, joka lysähti istumaan tuolille häntä vastapäätä. Nuorempi nojasi kyynärpäillään pöytään huokaisten hiljaa.
”Kuulostatpa sinä masentuneelta”, Heechul naurahti samalla, kun sulki kirjansa ja työnsi sen sivummalle pöydällä. Oikeastaan häntä ei huvittanut lukea yhtään. Varsinkaan, kun yksi hänen lempidongsaengeistaan näytti siltä, kuin maa olisi nielaissut hänen viulunsa. Ja Henry todellakin rakasti viuluaan ja nautti sen soittamisesta lähes enemmän kuin mistään muusta koko maailmassa.
”Mimi opiskelee”, pienempi selitti lyhyesti mutristaen huuliaan.
”Eikö se ole hyvä juttu? Olisi kai surullista, jos hän reputtaisi kurssinsa?” pidempi naurahti huvittuneena eikä todellakaan ymmärtänyt, mitä nuorempi oikein haki takaa.
”Hänestä tulee aina todella stressaantunut ja etäinen, kun hän opiskelee. Sitten hän vahingossa tiuskaisee minulle jotain mutta huomaa sen heti tapahtuneen jälkeen ja hätääntyy eikä lopeta pahoittelua ikinä, joten tällä kertaa päätin lähteä, ennen kuin hän ehtisi menettää hermonsa kanssani. Olisin halunnut viettää aikaa hänen kanssaan tänään, kun Sungmin-hyung ja Ryeowook-hyungkin lähtivät viettämään aikaa johonkin läheiseen kahvilaan, kun heidän poikaystävänsä eivät kuulemma tule toimeen keskenään”, Henry innostui sitten kertomaan huolensa juurta jaksain.
”Aa... Kyuhyun ja Yesung tosiaan riitelevät jatkuvasti. Toisaalta, Kyuhyun riitelee ihan kenen tahansa kanssa, jos vaan saa sille oikean sauman”, vanhempi tokaisi muistellen välikohtausta muutamia päiviä sitten, jossa hän oli melkein aiheuttanut dongsaengilleen aivotärähdyksen tuon naljailun takia. ”Paitsi tietenkin Leeteuk-hyungin ja Sungminin kanssa. Heidän kanssaan ei riitele kukaan.”
Lyhyempää hieman nauratti hyunginsa silmien pyöräytys. Toista oli tuntunut aina hieman ärsyttävän Sungminin liikatäydellinen persoona.
”Älä ole turhan ankara Sungmin-hyungille. Hänet on vain kasvatettu särmättömäksi”, Henry huokaisi jo huomattavasti paremmalla tuulella ja jopa hymyili hyungilleen lämpimästi.
”Yritän olla olematta”, Heechul hymähti pörröttäen pienemmän hiuksia.
”Minun täytyy käydä vessassa. Palaan pian”, ruskeahiuksinen ilmoitti edelleen sama aurinkoinen hymy huulillaan, ennen kuin nousi tuolistaan ja käveli ovelle avaten sen ja lähtien sitten.

Heechul hymyili suloiselle dongsaengilleen pudistellen päätään. Toinen todellakin oli herttainen otus.
Kello alkoi lähetä seitsemää, joten poika päätti ottaa iltapalaa, kun kerran oli jo keittiössäkin. Hän nousi ja asteli vielä istuessaan selkänsä takana olleelle jääkaapille ja avasi sen oven katsoakseen, mitä se piti sisällään. Jogurtteja, margariinia ja muita leiväntäytteitä, mehuja, purkkinuudeleita ---
Ovi pamahti.
Yllättävää, isoa ääntä säikähtäen oranssihiuksinen vingahti ja kääntyi nopeasti ympäri. Ovi oli kiinni mutta kukaan ei ollut tullut sisään siitä eikä liioin uloskaan Heechulin oltua kaiken aikaa yksin keittiössä Henryn lähdettyä.
Hetken aikaa säikkynä ovea tuijotettuaan Heechul alkoi miettiä mahdollisia syitä sille, että ovi oli yllättäen pamahtanut kiinni. Ehkä joku oli käynyt vetämässä sen kiinni? Mutta... miksi ihmeessä joku kävelisi keittiön ovelle vain paiskatakseen sen kiinni? Ehkä joku oli halunnut tulla iltapalalle mutta oli muuttanut mielensä nähdessään hänet ja suutuksissaan alkanut räimimään ovia?
Mutta kuka? Ainoa ihminen, jonka poika pystyi kuvittelemaan tekevän niin oli Kyuhyun mutta nuorempi oli ulkona poikaystävänsä ja kavereidensa kanssa. J-siivessä ei ollut paikalla kuin hän, Henry, Zhou Mi, Leeteuk, Kangin ja Kibum. Noista kaikki muut, paitsi Kangin, olivat luonteeltaan rauhallisia, ja Kangininkin kanssa hänellä oli hyvät välit, joten hänelläkään ei ollut mitään syytä paiskoa ovia.
Ehkä veto oli saanut oven paukahtamaan? Heechul vilkaisi tuuletusikkunaa mutta se oli kiinni. Eikä ilmassa toisaalta edes tuntunut pienintäkään viimaa.
Hiljaisena oranssihiuksinen käveli oven luokse. Ehkä ovi oli rikki?
Juuri kun pojan käsi kosketti oven kahvaa, kuului toinenkin pamaus. Kiljahtaen Heechul pyörähti salamannopeasti ympäri eikä liiemmin pitänyt siitä faktasta, että jääkaapin ovi oli kiinni, vaikka hän oli jättänyt sen auki sen sisältöä tutkittuaan.
Keskellä jääkaapin valkoista ovea oli tummanpunainen muistilappu.
Heechul nielaisi ja käveli hitaasti jääkaapin oven luokse vilkaisten aina välillä olkansa yli. Kohteeseensa päästyään hän katsoi lappua epäillen eikä tahtonut koskea siihen. Hän katsoi siihen piirrettyjä merkkejä hieman huolissaan ja toivoi, ettei kyseessä olisi samanlainen typerä kirje, joka oli saanut Ryeowookin menemään täysin sekaisin. Donghae oli kertonut, että Eunhyuk oli muuttanut ainakin väliaikaisesti asumaan hänen huoneeseensa, kun ei saanut nukuttua Ryeowookin huutaessa öisin painajaisten takia.
Kolmasluokkalainen heräsi jälleen katsomaan lappua kasvojensa edessä luki ”Luulet olevasi hyvännäköinen? Miksi Hangeng ei sitten enää katso sinua?”.
Heechul oli vain hämmentynyt. Jotain tällaistako Ryeowookin kirjeessä oli lukenut? Kyllä, nuoremmalla ei ollut kauhean hyvä itsetunto eikä tuo selvästi kestänyt ajatustakaan siitä, ettei Yesung enää haluaisi katsoa häntä, mutta loppujen lopuksi se oli vain jonkun idiootin kirjoittamaa paskaa. Ainakin Heechulin kohdalla. Totta kai Hangeng katsoi häntä edelleen. Ja vaikkei katsoisikaan, se ei johtuisi siitä, että Heechulin ulkonäössä olisi jotain vikaa, vaan siitä, että Heechul ---

Terävä hengenveto.
Se, ettei Hangeng enää kestänyt katsoa häntä niin paljoa kuin ennen, johtui siitä, että hän petti nuorempaa Siwonin kanssa. Tai oli pettänyt. Tai petti kai edelleen mutta yritti vain vältellä kohtaamasta tosiasioita välttelemällä rikoskumppaniansa.
Vahva soimaavan omantunnon puuska kulki läpi Heechulin vartalon. Hän tiesi tehneensä liian monta kertaa väärin, eikä siis olisi mikään ihme, vaikkei Hangeng enää haluaisikaan sietää häntä silmissään. Ehkä nuorempi oli jopa tehnyt jo jotain päästäkseen eroon hänestä, kuka tiesi. Hangeng oli kiltti, hauska ja hyvännäköinen, joku toinen olisi ihan varmasti valmis ottamaan hänet, jos Heechul vain siirtyisi tieltä.
Ehkä... ehkä Hangengilla oli jo joku mielessään. Joku, joka ei pettäisi häntä heti tilaisuuden saadessaan. Joku, joka ei kävisi nuorempiensa kimppuun noiden vain huomattaessa tosiasioista. Joku, joka olisi oikea prinsessa. Ei vain huora kauniilla lempinimellä peitettynä.
Ensimmäistä kertaa vuosiin Heechul tunsi inhoavansa itseään. Hänellä oli lapsesta asti ollut todella hyvä itsetunto, koska ihmiset olivat jatkuvasti kehuneet häntä suloiseksi, kauniiksi, komeaksi,... Ei hän ollut koskaan huomannut ajatella, että ihminen saattaisi tarvita muutakin kuin ulkonäköä. Oli aina ollut hyvin harvinaista, että hän näkisi mitään vikaa itsessään. Ja silti hänestä tuntui sillä hetkellä, että hän oli arvottomin ja huonoin ihminen koko maailmassa.
Ovi kävi, ja Heechul hätkähti, repi lapun jääkaapin ovesta ja työnsi sen taskuunsa.
”Tulin, hyung. Mitä sinä teet?” kuului Henryn ääni hänen takaansa.
”Mi-mietin vain, että mitä voisin syödä. Ideoita?” Heechul naurahti yrittäen olla kuulostamatta teennäiseltä. Hän ei yleensä joutunut teeskentelemään tunnetilojaan. Kun hän oli iloinen, oli hän aina saanut olla, olivatpa muut kuinka surullisia tahansa. Kuitenkin jos häntä ärsytti tai harmitti, piti muiden tietenkin olla lohduttamassa ja huomioimassa hänet.
”Lämmintä leipää! Hyung, tee minulle lämmintä leipää”, Henry alkoi yhtäkkiä anella kuin pieni lapsi.
Heechul vilkaisi nuorempaa olkansa yli eikä voinut kieltäytyä nähdessään toisen painavan käsillään pyöreitä poskiaan ja mutristavan huuliaan.
”Hyvä on, hyvä on”, oranssihiuksinen nauroi voimatta käsittää, miten jotkut saattoivat kiusata Henryä tuon pyöreistä poskista – nehän olivat varmaan yksi maailman suloisimmista asioista!
Kaikki asiat maailmassa eivät vain missään määrin olleet järkeviä. Ei, maailma oli varsin epäjärkevä järjestelmä oikeastaan.
Järjestelmä, jossa juuri kaikkein ihanimmat ihmiset päätyivät yhteen kaikkein suurimpien idioottien kanssa. Ja ensimmäistä kertaa elämässään Heechul todella tunsi olevansa yksi niistä kaikkein suurimmista idiooteista.

~*~

Seuraavana päivänä Heechul tunsi itsensä kipeäksi eikä suostunut lähtemään kouluun. Hänelle paljastui, että itseinhossa rypeminen sai hänen fyysisenkin olemuksensa hyvin sairaaksi. Hänelle nousi kuumetta ja hänen päätään särki.
Hangeng oli hakenut hänelle lääkettä koululääkäriltä ja lähtenyt sitten kouluun.
Öisen valvomisen aiheuttaman yliväsymyksen takia Ryeowook oli myös vuoteen oma ja koululääkäri oli määrännyt hänet pysymään poissa rasituksesta ainakin viikoksi, ja jos tilanne ei paranisi sillä, oli mies aikonut hankkia pojalle lääkityksen. Lääkäri ei ollut ollut aivan varma siitä, minkälaisen lääkityksen hän hankkisi, kun unilääkkeet saisivat hänet vain nukkumaan koko yön mutteivät poistaisi painajaisia. Mielialalääkkeistä saattaisi olla jotain apua painajaisiin mutta ne saattaisivat aiheuttaa Ryeowookin tapauksessa pojalle pieniä muistihäiriöitä ja torkahtelua.
Heechul alkoi ymmärtää nuorempaa hieman enemmän. Kirjeet tai muut vastaavat tekstit olivat nimenomaan henkilökohtaisia. Niiden ei ollut tarkoituskaan olla kaikkien korvissa pelottavia vaan iskeä juuri tietyn ihmisen siihen kohtaan, jota olisi kaikkein helpoin satuttaa.
Mutta kuka oli henkilö, joka nuo kohdat tiesi? Kyuhyun kyllä kuittaili Heechulille tuon virheistä mutta vain, jos vanhempi hyökkäsi Sungminiä vastaan. Eikä poika muutenkaan satuttaisi Ryeowookia, joka oli sentään hänen poikaystävänsä paras ystävä.
Heechulia turhautti. Kirjeet eivät voineet olla keltään sen siiven sisällä. Kolmasluokkalainen uskalsi sanoa tuntevansa kaikki muut sen verran hyvin, että tiesi noiden olevan syyttömiä.
Oranssihiuksisen päätä särki. Hän harkitsi jopa koulukirjojensa läpilukua saadakseen ajatuksensa muualle typerästä lapusta ja sen vielä typerämmästä sisällöstä.
Kun hänen päässään ei tosiaankaan suostunut pyörimään mikään muu kuin kyseenomainen viesti, hän lopulta päätyi oikeasti kaivamaan koululaukustaan ensimmäisen tuntinsa kirjan, joka sattui olemaan matematiikan kirja – ja matikka oli yksi hänen inhokkiaineistaan.
Turhautuneena huokaisten poika avasi kirjan siitä kohtaa, mistä he olisivat tunnilla jatkaneet, koska ei varsinaisesti halunnut rästityöluokkaan. Vaikka opettajat aina yrittivätkin hokea, ettei luokka ollut niin kamala, kuin huhuttiin, ei koko päivä yksinäisyyden keskellä ahdistavan pienessä luokkahuoneessa juuri kiinnostanut sosiaalista ja seuraa tarvitsevaa Heechulia.
Kun kirjan aukeaman välistä leijaili hänen syliinsä tummanpunainen paperinpala, Heechul kirosi opiskeluintonsa saman tien. Hän ei ollut aivan varma, kuinka typerä paperi oli päätynyt hänen huoneeseensa, hänen koululaukkuunsa, hänen koulukirjansa väliin mutta tilanne alkoi oikeasti huolestuttaa häntä, koska huoneiden ovissa oli lukot, eikä Heechul koskaan jättänyt omaansa auki. Jonkun oli täytynyt tiirikoida ovi. Tai ikkuna.

Hieman epäröiden vuoteellaan istuva poika otti lapun käsiinsä ja alkoi lukea siinä olevaa kirjoitusta.
”Huomenta, Heechul. Olet siis sairaana tänään? Harmi. Toivottavasti kuume ei hidasta ajatteluasi. Haluat varmaan tietää henkilön, johon poikaystäväsi on iskenyt silmänsä? Minulla on sinulle vihjeitä. Ensimmäinen niistä on matematiikka-aiheinen: 511π-1 24h = ?
Tiedät, mistä löydät seuraavan vihjeen. Onnea matkaan!”
Heechul tuijotti lappua. Se oli tullut hänen laukkuunsa sinä aamuna. Muuten kirjoittaja ei olisi tiennyt hänen olevan sairaana. Mutta sitä kirjoittaja ei ollut voinut tietää, että hän alkaisi lukea koulukirjojaan sairaana – kirjoittaja oli pelannut riskillä!
Alkuhämmennyksestä toivuttuaan poika alkoi ymmärtää, mitä lapussa luki. Hangeng... oli iskenyt silmänsä johonkuhun toiseen? Ei hän voinut olla! Hän kuului Heechulille!
Mutta siihen nähden, mitä Heechul oli itse tehnyt Hangengille, ei lie olisi ihme, vaikka Hangengilla tosiaan olisi joku toinen... Mutta kuka?
Ehkä hänen tosiaan pitäisi seurata vihjeitä ja ottaa selville, kenestä oli kyse. Ei hän menettäisi mitään, jos lähtisi kokeilemaan.
Ensimmäinen vihje oli koodi. Sen alkuosa ei ollut lainkaan hankala! Kyse oli numerokirjoituksesta. Heechulkin oli harrastanut sitä ala-asteella tehdäkseen vaikutuksen luokan tyttöihin, jotka käyttivät numerokirjoitusta koristeena tekstissään.
5 oli S-kirjain, 1 taas I-kirjain. Eli koodi meni sillä hetkellä siiπ-i. Ja kun piimerkin luki mukaan kirjoitukseen, koodista tuli pieni matikkalasku. Siipii miinus i. Eli järkevästi laskettuna siipi. Ensimmäinen vihje siis paljasti pojan siiven kirjaimen. H-kirjain tarkoitti matematiikassa tuntia. 24 tuntia oli vuorokausi. Matematiikkaan yhdistettynä vuorokaudella oli oma matematiikkaterminsä, joka oli kirjain d! Eli siiven kirjain oli d.
Heechul hymähti ylpeänä itsestään, kun oli saanut ratkaistua vihjeen niin helposti. Hän kaivoi kännykkänsä esille ja merkitsi sen muistioon tekstin ”siipi D”.
Sitten hän palasi lapun pariin. ”Tiedät, mistä löydät seuraavan vihjeen”, siinä luki. Oranssihiuksinen kurtisti kulmiaan miettien tarkkaan. Ehkä D-siivestä? Mutta siipi oli iso, eikä Heechul tuntenut sieltä ketään, joten olisi kai turhan riskialtista olettaa, että hän tosiaan lähtisi etsimään sieltä.
Ja jos ensimmäinen vihje oli matematiikka-aiheinen, olisi kai loogista, jos seuraava edustaisi jotain toista oppiainetta. Ehkä seuraava vihje olisikin siis jonkin toisen koulukirjan välissä! Matematiikka oli ollut hänen päivänsä ensimmäinen kouluaine, joten vihje löytyisi varmaan toisen tunnin oppikirjan välistä.
Seuraavana hänellä olisi ollut koulussa historiaa. Niinpä hän kaivoi laukustaan historiankirjansa ja aukaisi kappaleen 14, jonka käsittelemisen he olivat aloittaneet viime tunnilla ja se oli tarkoitus opiskella loppuun sen päiväisellä historiantunnilla.
Kuten oletettua kirjan välissä oli tummanpunainen lappu väritettynä mustilla kirjaimilla.
”Tiesin, ettet ole ihan tyhmä, vaikka oletkin päästänyt poikaystäväsi lipumaan lähes kokonaan otteestasi. Tämä toinen vihje liittyy loogisestikin historiaan. Toinen vihje: Sota, joka päättyi Versaillesin rauhaan.”
Heechul naurahti huvittuneena. Helppo kysymys! Ensimmäinen maailmansota tietenkin!
Mutta viittasiko vihje luonteeseen vai mihin? Oliko kyseinen henkilö kenties riitaisa? Tai sosiaalinen, kun maailmasotiin osallistui aina suuri määrä maita?
Toisaalta, koska vastaus oli juuri ensimmäinen maailmasota, se saattoi tarkoittaa, ettei ratkaiseva osa ollutkaan maailmansota vaan juuri ensimmäinen. Ja kun kyse kerran oli henkilöstä siinä koulussa, ensimmäinen luultavasti tarkoitti sitä, että henkilö kävi ensimmäistä luokka-astetta.
Jos hän siis selvittäisi, keitä ensiluokkalaisia D-siivessä asui, hän voisi katsoa, kuka heistä vaikutti olevan Hangengin tyyppiä.
Paljon mahdollisesti vihjeitä kuitenkin olisi lisääkin, eikä Heechulin tarvinnut lähteä arvaamaan.

”Heechul-hyung”, kuului hento ääni ovelta saaden oranssihiuksisen hypähtämään säikähdyksestä ja yrittämään piilottaa kaikki punaiset lappuset ja kirjan nopeasti.
”Oletko kunnossa?” ääni puhui uudelleen selvästi ihmetellen Heechulin säikkyä riehumista.
”Ryeowook? Hehe! Minä olen ihan kunnossa. Olen säikky sairaana. Tai siis säikähtelen helposti. Tai yllätyin, kun kuulin äänesi. Mutta kuumeella on varmaan osansa. Mutta enhän minä ole paljoa sairas. Tai siis oletko itse kunnossa? Aivan! Sinä! Oletko sinä kunnossa?!” vanhempi yritti saada sanojaan järjestetyksi järkevästi.
”Hyung, saanko istua johonkin? Mi-minua heikottaa hieman”, Ryeowook ynähti tukien itseään ovenkarmiin kalpeana.
Pidempi ponnahti sängyltään ja kiiruhti auttamaan dongsaenginsa istumaan. Hän istutti punahiuksisen nojatuoliin huoneensa nurkassa ja istui itse koulupöytänsä nurkalle ollakseen lähempänä nuorempaa, jos tuo vaikka pyörtyisi tai jotain.
”Kiitos. Nukuin hieman liian vähän viime yönä. Olen muuten kyllä kunnossa”, pienempi vakuutti hymyillen heikosti hyungilleen.
”Ryeowook, sain käsityksen, että se kirjetyyppi on vanha tuttusi. Onko sinulla mitään aavistusta siitä, kuka?” Heechul kysyi suoraan ajattelematta, ettei toinen välttämättä haluaisi puhua aiheesta.
Punahiuksinen kalpeni vielä entisestään jääden tuijottamaan tyhjyyteen.
”Minä tiedän, kuka se on. En vain käsitä, miksi hän tekee tämän meille. Henry oli levoton viikon sen ensimmäisen kirjeen takia”, poika mutisi näpräten suuren, tumman paitansa helmaa. Paita kuului oikeastaan Yesungille, mutta Ryeowook tunsi olonsa rauhallisemmaksi saadessaan koko ajan haistaa poikaystävänsä ominaistuoksun, joten Yesung antoi potilaan käyttää vaatteitaan.
”Kirjeitä on toinenkin?” Heechul älähti hämmästyneenä.
”Tietysti on. Minun oli toinen. Ensimmäistä ei oltu osoitettu kellekään, vaikkakin se oli englanniksi, joten kai se koski lähinnä Henryä, Zhou Mia ja Kibumia. Henry luki kirjeen muttei oikeastaan koskaan kertonut, mitä siinä luki. Hän sanoi epäilevänsä sitä pilaksi niin kuin sinäkin. Tosin en oikein uskonut häntä. Hän ei vain halunnut huolestuttaa muita”, nojatuolissa istuva huokaisi raskaasti.
”Ai? Ei kuulosta, Henryltä. Hän on aina niin huoleton”, vanhempi ihmetteli.
”Lähinnä huolimaton”, Ryeowook naurahti väsyneenä. Hänenkin ensivaikutelmansa Henrystä oli ollut huoleton ja touhottava nuorimies, jolla ei tuntunut ikinä olevan ongelmia. Kuitenkin, kun tuon kanssa vietti enemmän aikaa, paljastui, että tuolla oli suuri, kultainen sydän ja hymy tuon kasvoilla oli rakennettu ikuiseksi muita ajatellen. Henry yritti suojella itseään maailmalta pitäen hymyn huulillaan. Se oli hänen suojamuurinsa. Hymy oli jotain harvinaista sitä nykyä. Siksi Henry halusi piristää muiden päivää aurinkoisella olemuksellaan,

”Sekin on totta... Hei... Sanoit tietäväsi, kuka se on. Kuka?”
”Et varmaan tietäisi nimen perusteella... Oletko nähnyt pojan, jolla on hyvin pitkät vaaleat hiukset, hyung? Hän on todella tyttömäinen kasvoista muttei korealaisen näköinen. Kuitenkin hänellä on pikimustat iirikset silmissään. Hän on siro ja vain vähän yli 170cm pitkä”, nuorempi kuvaili.
Heechulin silmät pyöristyivät järkytyksestä.
”Näin hänet eilen! Mut-mut-mutta, miten sellainen onnettoman näköinen, tyttömäinen tyyppi..? Hitto! Outoa”, hän reagoi vahvasti voimatta olla epäilemättä nuoremman sanoja.
”Macy on ehkä mitättömän näköinen mutta hänen päässään on enemmän, kuin kukaan voisi uskoa”, Ryeowook hymähti. ”On suorastaan ihme, etten tiennyt hänen olevan tässä koulussa, ennen kuin sain kirjeen ja aloin tutkia asioita. Hänellä luulisi olevan niin korkea keskiarvo, että joka opettaja palvoo häntä esikuvana muille oppilaille.”
”Hah. Hieno esikuva tosiaan. Katso itseäsi”, oranssihiuksinen tuhahti nyökäten kohti pienempää, jonka kasvot olivat kalpeat, silmät sumeat ja tummat silmäpussit todella selkeät peittämisyrityksistä huolimatta. Toinen näytti myös laihtuneen entisestään.
”Hän ei ole sellainen opettajille. Ainakaan ei kahdeksannella ollut. Hänelle on liian tarpeellista olla tärkeä ja rakastettu.”
”Näin se ei tule onnistumaan. Ehkä hän ei olekaan niin fiksu. Kuule, minä haen nyt vettä. Haluatko sinä jotain juotavaa?” vanhempi kysyi turhautuneena ihmiseen, jonka oli nähnyt vain kerran. Kyseinen henkilö oli vähällä ajaa hänet Siwonin syliin. Hänellä ei olisi vaihtoehtoja, mikäli Hangeng tosiaan aikoisi kuitenkin jättää hänet jonkun muun takia.
”Taidan palata vuoteeseeni. Tulin vain, kun kuulin sinut huudahtelevan yksinäsi kaikkea ihan outoa”, punahiuksinen naurahti nousten hitaasti seisomaan hatarille jaloilleen.
”Huusin jotain? Mitä minä huusin?” Heechul ähkäisi. Hän tosiaankin inhosi tapaansa ajatella ääneen.
”'Olen nero!', 'maailmansodat!' ja eri oppiaineiden nimiä. Huolestuin hieman”, Ryeowook kikatti muistikuvalle. Haparoivin askelin hän lähti kohti ovea.
”Aish! Unohda, että huusin mitään. Olen varmaan kuumehoureissa”, dongsaenginsa käteen hellästi tarttuva poika valehteli saattaessaan nuoremman aina Yesungin huoneeseen asti. Toinen tosiaan oli aivan sekaisin poikaystävästään. Mikä vain vanhempaan liittyvä rauhoitti Ryeowookia, joten täydellisenä poikaystävänä Yesung oli jättänyt paljon kuviaan ympäri huonettaan, nauhoittanut laulu- ja puheääntään ja siirtänyt ne Ryeowookin musiikkisoittimeen. Hän oli myös yrittänyt saada huoneen tuoksumaan mahdollisimman paljon itseltään, jotta nuoremman olisi mahdollisimman turvallisen tuntuista viettää päivänsä yksin siellä.
Joskus Heechul oli hieman kateellinen Ryeowookille. Mutta hänen täytyi muistaa, ettei tuo pettänyt rakastaan, niin kuin Heechul teki.
Ja jälleen Heechul oli saanut mielensä myrkyttymään ja sydämensä särkymään hieman enemmän.

~*~

Hangeng katsoi paperia edessään. Suu tuntui kuivalta, oli pakotettava itsensä hengittämään. Hänestä tuntui, kun hän alkaisi itkeä heltellä millä hyvänsä.
Päivä oli mennyt täysin pieleen. Aamulla sen sijaan, että hän olisi normaalisti lähtenyt Heechulin kanssa koululle, vanhempi oli ollut kuumeessa. Heechul ei ollut ikinä sairaana! Niin kauan kuin Hangeng muisti, Heechul ei ollut sairastanut mitään nuhaa pahempaa, joten luonnollisesti hän oli ollut hyvin huolissaan. Kuitenkaan hän ei ollut voinut jäädä asuntolalle, sillä jonkun oli pitänyt tuoda Heechulille muistiinpanot koulusta.
Koulussa opettajillakin tuntui olleen surkea päivä. He olivat innostuneet pitämään suuren määrän pistokokeita ja antamaan ennätysmäärän pitkiä esitelmiä kirjoitettavaksi.
Pahin oli kuitenkin ollut, kun hän oli palannut asuntolalle.

Hangeng tunsi itsensä ennätysväsyneeksi palatessaan koulusta. Hän päätti käydä katsomassa, miten Heechul voi ja mennä sitten vain suoraan suihkun kautta nukkumaan.
Heechulin ovella kuitenkin oli lappu, jossa luki ”Heechul pyörtyi, joten Siwon ja minä veimme hänet sairaalasiipeen. Hoitaja sanoi, että hän tarvitsee vain kuumelääkettä ja lepoa mutta joutuu jäämään yöksi tarkkailuun kuumeen nousemisen varalta. - Ryeowook”.
Vaikka lapussa oli lukenut, ettei Heechulilla ollut sen suurempaa hätää, Hangeng oli kuolla huolesta silti, eikä hän liiemmin pitänyt siitä ajatuksesta, että Siwon oli vienyt Heechulin. Toisaalta oli ymmärrettävää, että juuri hänet oltiin pyydetty kantamaan kolmasluokkalainen, sillä hän oli ensimmäisellä luokalla, joten hän oli ollut asuntolassa tois- ja kolmasluokkalaisia aiemmin ja hän oli vahva ja lihaksikas.
”Hangeng, toin kirjeen, joka näytti olevan sinulle”, Leeteukin ääni kuului huikkaavan käytävältä ja pian kyseinen blondi kävelikin Hangengin ohitse taputtaen häntä olalle.
”Kiitos, hyung”, nuorempi mutisi voimatta olla huomaamatta, kuinka toinen näytti saavan kylmien väreiden aallon hänen sanoistaan. Mikähän Leeteukiakin vaivasi?
Kuitenkin kiinalaispoika kävi hakemassa kirjeen minitoimistosta ja palasi se käsissään huoneeseensa. Ei tainnut luvata hyvää, että se oli tismalleen samanlainen, kuin se mikä oli saanut Ryeowookin laihtumaan lähes kymmenen kiloa varsin lyhyessä ajassa.
Kuitenkin, kelle Hangeng kertoisi? Leeteukille? Muut olivat kuulemma sopineet, ettei kirjeistä kerrottaisi stressaantuneelle siivenjohtajalle, ellei jotain oikeasti vakavaa sattuisi.
Heechul oli parhaillaan sairaalassa, joten Hangengilla ei käynyt mielessäkään kertoa tuolle.
Loppujen lopuksi hän ei ollut kovinkaan läheinen kenenkään muun kuin Heechulin kanssa. Hän ei edelleenkään puhunut kovin sujuvaa koreaa ja aina toisinaan hänen poikaystävänsä tuntuikin olevan ainoa korealainen, joka ymmärsi, mitä hän puhui. Toki hän puhui aina toisinaan Zhou Min kanssa kiinaksi, mutta nuorempi oli kovin erilainen ajatusmaailmaltaan ja suurin osa tuon ajasta meni Henryn kanssa tai kotitehtäviä tehden.
Siksi Hangengille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin lukea kirje yksin ja kohdata se, mitä siinä vain lukisikaan aivan yksin.

Ja niin Hangeng oli lukenut kirjeen.
Ja hän katui sitä.
Paljon.
Hän ei ollut koskaan uskonut, että yksi kirje olisi voinut sattua niin paljon. Asiaa ei ollut auttanut se, että kirje oli kirjoitettu kiinaksi. Edes kielimuuri ei ollut voinut pelastaa häntä tuskalta.
Sanat olivat syöpyneet hänen mieleensä ja verkkokalvoillensa.


Ehkä se oli totta...
Ehkä se tosiaan oli ohi...

Ehkä hänen ja Heechulin pitäisi erota.

Granite-nimistä laitetta ei ole oikeasti olemassa.

Varoitukset: 1624 sanaa pitkä anaali- ja suuseksiä sisältävä smut-kohtaus.

. : ~*~ : .

WHITE SEDUCTION

Kuten sovittua, seuraavana lauantaina asuntolan B- ja J-siivessä kuhisi, kun Donghaen ja Zelon juhlatarvikkeet yritettiin siirtää suhteellisen huomaamattomasti kellarikerroksen pommisuojaan. Bom oli hankkinut avaimen niin kuin oli luvannutkin.
Tai oikeastaan, kuten aina, hän oli toiminut aisaparinsa U-Kwonin kanssa. U-Kwon oli Bomin kuolleen isoäidin parhaan ystävättären pojanpoika. Isoäiti ja hänen ystävänsä olivat olleet parhaita ystäviä jo hyvin pian siitä lähtien, kun isoäiti oli muuttanut 20-vuotiaana Koreaan. Ja koska Bom vietti jo lapsena paljon aikaa isoäidillään, jolle U-Kwon oli kuin kolmas lapsenlapsi, olivat Bom ja U-Kwon kuin hioutuneet yhteen.
U-Kwon oli myös ainoa ihminen paikalla olleiden lisäksi, joka tiesi, mitä Bomille oli tapahtunut Japanissa, juuri ennen kuin hänen perheensä oli muuttanut Koreaan.
Vanhempi poika oli myös osasyy sille, miksi Bom oli halunnut sisäoppilaitokseen.
Heidän tiiminsä toimintatapoihin kuului yleensä se, että Bom suunnitteli, harhautti ja tarvittaessa peitteli. U-Kwon puolestaan oli notkea, vikkelä ja muutenkin fyysisiltä kyvyiltään kuin ninja. Vanhempi osasi myös monien taistelulajien alkeet ja perusteet ja oli kuin Bomin henkivartija.
Heidän suhteensa oli oikeastaan hyvin monimutkainen. Toisinaan he olivat kuin työkumppaneita ja taas väliin parhaat ystävykset. Kuitenkin U-Kwon oli ollut ensimmäinen, joka oli ottanut hänet Japanin tapausten jälkeen ja tavallaan säästänyt hänet yhtä pahoilta traumoilta, kuin mitä Ryeowookit kärsi nykyään.

Bom katsoi vaatekaappiaan kohti, jonka luona U-Kwon parhaillaan tutki hänen vaatteitaan ja etsi niiden joukosta sopivia Donghaen ja Zelon juhlia varten. Vanhempi valikoi useastikin hänelle vaatteita ja nautti kovasti, kun sai pukea ystäväänsä kuin nukkea. Eikä se suinkaan ollut ainoa hänen oudoista piirteistään.
”Kwonnie~, minä myöhästyn kohta”, platinanblondi muistutti tympääntyneenä, kun vaatteiden valinnassa kesti tavallistakin kauemmin.
”Joo, joo...” ruskeahiuksinen mutisi nakaten sitten jotain vaatteita sängylle Bomin viereen. ”Laita ne.”
Koska nuorempi luotti ystävänsä makuun täydellisesti, hän alkoi samantien vetää vaatteita päälleen. Vaatteita U-Kwonin läheisyydessä oleminen ei tuottanut mitään ongelmaa. Vaikka heillä oli ollut omat yhteiset hetkensä, heillä oli nykyään molemmilla omat juttunsa mitä seksiin tuli.
”Näytät kauniilta”, pojista pidempi kehui neutraalilla äänellä näyttäen ystävälleen peukaloa.
”Kuka tahansa muu poika vetäisi sinua turpaan”, Bom tuhahti katsoen huoneessa olevasta kokovartalopeilistä asukokonaisuuttaan. Se oli loppujen lopuksi aika tasapaksu. Pussihousutyyliset, sametista tehdyt minishortsit, joiden molempien lahkeiden pussimaisuuden aiheuttavassa kiristysreunassa oli kaksi kultaista, suurehkoa nappia, koristeltuina suurella, napin keskelle uppoavalla kristallilla. Paitana hänellä oli hihaton kauluspaita, joka oli housujen tapaan mustaa, tosin puuvillaista, kangasta. Kauluksen molempien puolien alimmaisesta reunasta riippui kultainen risti koristeena.
Bom oli kuitenkin loppujen lopuksi määrätty pääperijäksi mummonsa omaisuudelle, joten shoppailuun riitti ihan mukavasti rahaa. U-Kwonin perhe oli myös rikas. Hänen isoäitinsä oli vielä elossa, mutta hänen firmansa oli siirtynyt hänen pojalleen, joka oli U-Kwonin isä, joka taas rakasti poikaansa ylitse kaiken ja se puolestaan näkyi U-Kwonin viikkorahoissa.

”Bom, ketä sinä olet suunnitellut seuraavaksi?” kyseenomainen poika kysyi nojaillen vaatekaapin suljettuun oveen.
”Ajattelin, että voisin antaa Donghaelle pienen syntymäpäivälahjan tänään”, nuorempi myhäili tyytyväisenä suunnitelmiinsa.
”Onnea matkaan. Olet varmaan huomannut, miten saumaton ja täydellinen suhde hänellä on Eunhyukin kanssa”, U-Kwon hymähti kuitenkin melko varmana siitä, että Bom olisi tarpeeksi kiero saamaan kenet tahansa kiedottua pikkusormensa ympärille.
”Tietysti olen. Mutta on jotain, mitä en ole vielä muistanutkaan kertoa sinulle. Donghaella oli suhde Siwonin kanssa yläasteella. Ei mikään vakava suhde mutta kuitenkin jonkinlainen”, platinanblondi hymähti alkaen harjata hiuksiaan.
”Oho! Ei olisi uskonut. Siwonilla ei taida olla selvää käsitystä maustaan? Heechul ja Donghae ovat täysin erinlaiset”, vanhempi hämmästyi. Tietysti hänkin oli kiinnostunut heidän yhteisestä projektistaan. Hänen osaltaan se oli juuri sitä, mistä hän piti. Paljon sellaisten fyysisten ominaisuuksien käyttöä, joita hänellä oli ja vaihtelua arkeen. Lukiolaiselämä oli oikeasti todella tylsää. Mitään ei koskaan tapahtunut, elämä oli pelkkää koulua ja arvosanoja ja toisin kuin Bomille, U-Kwonille hyvät arvosanat eivät olleet itsestäänselvyys, joskin Bom kyllä auttoi häntä aina, kun hän vain halusi. Kuitenkin, kuten lapsesta asti, heistä nuoremman hyvin lennokkaat ja jonkun muun korviin sairaatkin ideat olivat pelastaneet heidät molemmat tylsältä arjelta.
”Ehkä Siwon kyllästyi Donghaen rauhalliseen ja sopusointuiseen persoonallisuuteen?” nuorempi ehdotti laittaessaan hoitonapin tapaisia, mustiksi värjätyillä kristallikivillä koristeltuja korvakoruja peilin edessä. Okei, hän saattaisi olla pienoinen järkytys J-siiven hänen halpamaiseen ulkonäköönsä tottumattomalle väelle, mutta loppujen lopuksi hän ei edes välittänyt. Hän ei saisi Donghaeta alistumaan tahtoonsa kuitenkaan ulkonäöllä: Hän tarvitsisi älyään enemmän.
”Well, I don't really care”, U-Kwon mutisi venytellen suurieleisesti. ”Mutta minä lähden nyt. Zico jauhoi jotain jostain tyypistä, jonka jengi oli aukonut hänelle päätään, ennen kuin lähdin tänne. Lähdemme nyt sitten katsomaan tilanteen.”
Lyhyempi pojista sai juuri toisenkin korvakorun korvaansa ja kulki ystävänsä luokse.
”Muista olla varovainen, Kwonnie”, hän huokaisi kietoen kätensä vanhemman pojan ympärille, nojaten päätään levollisena tuon olalle.
”Aina”, U-Kwon lupasi kietoen varoen oikean kätensä pienemmän siron kehon ympärille. ”Sinä myös. Koskaan ei tiedä, mitä muut saavat päähänsä, kun saavat alkoholia.”
Bom mumahti myöntävän vastauksen vetäytyen sitten hieman kauemmas vain painaakseen kevyen suukon toisen täyteläisille huulille. Heillä ollut enää mitään muuta kuin todella vahva ystävyysside, mutta yksi asia, mitä platinanblondi ei koskaan voinut lakata rakastamasta, oli U-Kwonin pehmeät, suuret huulet.
Pidempi ei varsinaisesti hymyillyt, mutta hänen silmänsä nauroivat ilosta, kun hän pörrötti nuoremman hiuksia hellästi, ennen kuin avasi oven vierellään.
”Pidän Graniten linjat vapaana. Jos tulee mitään pienintäkään, soita minulle tai lähetä signaali. Bye”, U-Kwon tokaisi iskien leikkisästi silmää nuoremmalle ja lähti ovesta sulkien sen perässään.

Bom hymähti. Hänen isoäitinsä oli tosiaan antanut hänelle kaiken. Mahdollisuuden oppia soittamaan kaikkia niitä soittimia, joita hän nyt osasi soittaa. Mahdollisuuden oppia sen kielen, jota hänen nyt piti puhua. Mahdollisuuden elää rikkaasti. Ja ennen kaikkea, hän oli tuonut Bomille U-Kwonin. Ilman isoäitiään, he eivät olisi koskaan tavanneet. Kaikki olisi niin erillä tavalla. Huonosti.
Granite. Granite oli laite, jonka U-Kwonin isä oli suunnitellut erityisesti poikaansa varten.
Se oli hieman samanlainen kuin puhelimen ja radiopuhelimen sekoitus. Sillä pystyi puhumaan puheluita ja se näytti enemmän kännykältä kuin radiopuhelimelta, mutta kuitenkin se oli enemmän vakoilulaitteen tapainen muilta toiminnoiltaan.
Granite sisälsi kolme minikokoista mikrofonia, joiden äänentoisto oli pienestä koosta huolimatta hyvä. Mikrofonit toimivat Granitesta saamansa signaalin avulla, eivätkä siten tarvinneet pattereita tai akkuja.
Laitteessa oli myös todella tarkkalaatuinen kamera ja puhelut pystyi nauhoittamaan todella hyvälaatuisina. Myös näytön resoluutio oli upea, ja kuten arvata saattoi, laite ei ollut halpa.
Signaalin lähettäminen, josta U-Kwon oli puhunut, puolestaan tarkoitti nopeaa hätäviestiä, joka lähetettiin tiettyä näppäinyhdistelmää painamalla ennaltamääritetylle henkilölle. Bomin tapauksessa se oli U-Kwon. Vaikka vanhempi ei ollutkaan mikään karatemestari, oli hän silti huomattavasti kätevämpi tappeluissa kuin Bom.
Granitea oli valmistettu vasta joitain satoja kappaleita. Bom oli saanut omansa U-Kwonilta syntymäpäivälahjaksi. Kuitenkin Bom tiesi, että joillain rikkailla oppilailla siinäkin koulussa oli kyseinen laite myös. Esimerkiksi Siwonilla ja Chunjilla.
Niinpä niin, blondi sujautti laitteen taskuunsa, nappasi Zelon ja Donghaen lahjat vaatekaappinsa ylähyllyltä vaatteiden takaa ja lähti kohti kellarikerroksen pommisuojaa.

Pommisuojasta oli saatu villin näköinen lyhdyillä ja joillain koristeilla. Tunnelma oli hämyinen mutta silti oudolla tavalla mukava ja lämmin.
”Bom!” Zelo hihkaisi syöksyen halaamaan hyungiaan. Tuolla oli päällään suuret Karl Kanin farkut ja jättihuppari.
Bom halasi nuorempaa takaisin.
”Onneksi olkoon. Miltä tuntuu olla 15-vuotias?” platinanblondi kysyi hymyillen.
”Ihan kivalta kai. Tule, haluan esitellä sinut Donghae-hyungille”, pidempi hihkui lähtien vetämään toista kädestä kohti huoneen toisessa nurkassa erottuvia sohvia.
Sohvan luona istui Donghae, Eunhyuk ja joitain muita J-siiven oppilaita jutellen iloisesti.
”Donghae-hyung, tässä on Bom”, Zelo ilmoitti ruskeahiuksiselle pojalle, joka käänsikin suurten silmiensä katseen ensin puhuneeseen ja sitten tuon vierellä seisovaan siroon, tyttömäiseen henkilöön.
Hetken aikaa Donghae vain katsoi ja muisti nähneensäkin toisen koulun pihalla kerran jutelessaan Heechulin kanssa. Sitten poika kuitenkin heräsi ajatuksistaan ja nousi sohvalta.
”Hei, Bom. Minä olen Donghae”, hän esittäytyi nyökäten kohteliaasti.
”Tiedän. Hyvää syntymäpäivää”, nuorempi hymähti ojentaen Donghaelle pienen, kauniisti paketoidun ja koristenauhalla kuorrutetun paketin.
”Kiitos! Istukaa toki seuraamme”, ruskeahiuksinen naurahti toiselle syntymäpäiväsankarille ja tuon ystävälle.
”Lähden hakemaan juotavaa”, pyöreäposkinen poika, jonka Bom tiesi olevan Henry, ilmoitti vetäen pitkän, laihan pojan mukanaan. Myös tuon henkilön platinanblondi tunnisti – Zhou Mi.
Bom hymähti tilaisuudelleen ja istui Donghaen vierestä vapautuneelle paikalle, kun poika itsekin istui jälleen alas. Zelo luonnollisesti istui lempihyunginsa viereen.
”Tässä on sinun lahjasi, Zelo”, Bom ilmoitti ojentaessaan ei myöskään kovin suuren paketin nuoremmalle, joka otti sen hymyillen vastaan ja kiitti.

~*~

Paria tuntia myöhemmin tilassa oli jo hyvin levotonta. Yongguk oli saapunut pian Bomin jälkeen, ja hänellä oli mukanaan sojua.
Lähes kaikki pojista olivat juoneet kokeiluintoisina tai muuten vaan alkoholin ystävinä.
Bom itse ei ollut ottanut mitään – hän halusi vain tarkkailla tilannetta. Myös Henry, Zhou Mi, Sungmin ja Kibum olivat jättäneet sojut juomatta. Jälkimmäinen oli itse asiassa lähtenyt juhlista etuajassa juuri kenenkään huomaamatta. Heechul ei ollut edes tullut paikalle ja Donghae oli selittänyt sen johtuvan siitä, että poika oli sairaana.
Sungmin näytti todella epätyytyväiseltä poikaystävänsä juomiseen, kun ei itse ajatellut lainkaan positiivisesti alkoholista. Niinpä hän oli jättänyt Kyuhyunin puhumaan jotain myös ihan kiitettävässä kunnossa olevan Yonggukin kanssa.
”Missä Eunhyuk-hyung on?” Bom kysyi Donghaelta musiikin läpi. Kuten heti tultuaan, hän oli vieläkin aivan vanhemman pojan lähettyvillä.
”Taitaa tanssia, kuten aina. Hän on aina ihan samanlainen! Olipa hän selvinpäin tai vaikka kaatokännissä, niin hän tanssii aina!” Donghae puhui isolla äänellä keinuen lievästi paikallaan. Luultavasti tylsyyttään.
”Ai... Olitko itse suunnitellut jotain muuta illaksi?” nuorempi kysyi uteliaana.
”En oikeastaan...” ruskeahiuksinen mutisi vilkaisten vierellään istuvaa poikaa. Toinen oli läheltä katsottuna edelleen tytönnäköinen. Jotenkin Donghae ei kuitenkaan osannut löytää sitä häiritsevänä tekijänä. Toinen oli ihan söpö. Hänellä oli myös hiukan samanväriset hiukset kuin Eunhyukilla.

”Oletko ikinä kokeillut olla päällä?” Bom kysyi yhtäkkiä kuin ohimennen.
Donghae, joka ei ollut juonut paljoa mutta kuitenkin jonkin verran, kääntyi hätkähtäen nuorempaan päin osaamatta oikein sanoa mitään.
”Anteeksi mitä?” hän älähti silmät pyöreitä, kuin Bomin kultaiset housunnapit.
”Haluaisitko kokeilla olla joskus päällä?” platinanblondi vaihtoi kysymystään hiukan.
”Eunhyuk ei koskaan an ---”
Yhtäkkiä vanhempi näytti ymmärtävän, mitä oli juuri sanonut ja läppäisi molemmat kätensä suunsa eteen.
”Älä turhaan läpsi itseäsi. Tarjoan sinulle nyt mahdollisuuden. Mahdollisuuden dominoida. Lähes kaikki täällä olevat ovat juoneet – kukaan ei huomaisi mitään. Minkään näköistä jälkiselkkausta ei tulisi”, pienempi kuiskasi Donghaen korvaan kumarruttuaan lähemmäs tuota. Bom tunsi toisen pellavaisten hiusten kutittavan poskeaan hieman ja sai aallon kylmiä väreitä sen takia.
”Mi-minä en voisi... En koskaan tekisi sitä Eunhyukille”, Donghae mutisi järkyttyneenä.
”Vaikutit aika varmalta siitä, ettei Eunhyuk antaisi sinun olla päällä. Oletko kysynyt asiaa?” sirompi uteli sivellen vanhemman pojan poskea hellästi.
”Itse asiassa olen...” alkoholin suorasukaistuttama ruskeahiuksinen vastasi hiljaa. ”Eunhyuk sanoi, että kun lakkaan käyttäytymästä kuin viisivuotias, hän voi harkita asiaa sanoakseen sitten ei.”
”Ei kuulosta kovin kiltiltä, huh?”
”Ei sille vain voi mitään. Rakastan häntä silti”, Donghae ilmoitti yrittäen kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta ja päättäväiseltä.
”Sille voi. Voit jatkaa hänen rakastamistaan, ja kuten ennenkin, hänkin rakastaisi sinua. Tarjoan vain tilaisuuden kokea jotain, mitä olet halunnut kokeilla. Mieti sitä. Tälläistä tilaisuutta ei tule toiste. Kukaan muu ei tule tarjoamaan sinulle itseään yhdeksi yöksi vaatimatta mitään, luvaten olla kertomatta kellekään sanaakaan”, Bom huomautti piirrellen etusormellaan näkymättömiä kuvioita vanhemman olkavarteen. Hän piti katseensa tiukasti toisen silmissä, joista hohti teeskennellystä äänensävystä huolimatta epävarmuus ja harkinta.
”Mistä tiedän, ettet aio kertoa kellekään?” pidempi mutisi purren huultaan.
”Mitä saavuttaisin kertomalla jollekin? Saisin vain turpaan Eunhyukilta ja Siwonilta. En edes voisi todistaa sitä mitenkään. Sitä paitsi, minua vihataan jo valmiiksi täällä homofobistien toimesta, joten jos alkaisin leuhkia sänkykokemuksillani sinun kanssasi, joku olisi samantien ääni- ja kuvatallenteiden kanssa rehtorin kansliassa ja minut erotettaisiin koulusta. Sinuun suhteesi he eivät sen sijaan voisi edelleenkään todistaa mitään, joten kertomisesta olisi haittaa suurimmaksi osaksi minulle, honey”, platinanblondi hymähti pehmeästi. Ja juuri tätä hän oli tarkoittanut sillä, että tänään ei merkinnyt ulkonäkö vaan ajattelu, sanat ja niiden oikein asettelu.

Hetken oli täysin hiljaista heidän keskustelunsa osalta. Tietysti musiikki soi edelleen taustalla ja Chunjin kimakka nauru kuului vähän matkan päästä puhumattakaan Leeteukin kovaäänisestä, omaleimaisesta naurusta.
Bom tutki Donghaen silmiä, jotka heijastivat sitä, kuinka pojan päässä täytyi kulkea tuhansia ajatuksia sen minuutin sisällä.
Vihdoin hyvin pitkältä tuntuneen ajan jälkeen kuului jonkinlainen vastaus vanhemman pojan suusta:
”Missä?”
Se olisi voinut olla siihen jätettynä vain yksi tekosyy lisää olla suostumatta. Yksi niistä seikoista, joita ruskeahiuksinen tuntui keksivän voidakseen tyrmätä nuoremman idean.
Mutta Donghae nousi seisomaan vilkuillen hieman säikysti niin ovelle, Bomiin kuin kaikkialle, missä näkyi tai kuului hiemankin jotain.
Bomin suupielet syöksyivät tyytyväiseen virneeseen paljastaen jälleen hänen valkeat hampaansa.
”Tule”, hän käski noustuaan seisomaan itsekin, tartuttuaan pidemmän käteen.
Nuorempi lähti johdattamaan toista poikaa mahdollisimman huomaamattomasti ulos pommisuojasta ja huokaisi helpotuksesta, kun kukaan ei tullut keskeyttämään heidän matkaansa. Kaikilla oli tietenkin omat puuhansa.
Suuren oven sulkeutuessa heidän takanaan oli jälleen hipihiljaista. Kuului vain heidän askeleensa käytävässä. Kello näytti sillä hetkellä seitsemää, mutta kellarikerroksen käytävän himmeä valaistus piti tunnelman yllä.
Donghaen yllätykseksi Bom pysähtyi, kaivoi taskuaan ja veti esiin avaimen, jolla tuo aukaisi sattumanvaraisen oven käytävältä.
”Mikä huone tämä on?” pidempi kuiskasi hieman epäluuloisena oven takaa auenneen pimeän huoneen suhteen.
”Ilmeisesti koulupsykologin entinen vastaanottohuone”, vastaus kuului samalla, kun pienempi veti hänet sisään huoneeseen, jonne syttyi pian sen jälkeen kellertävä, lämmin valo. Ovi sulkeutui heidän perässään lukittautuen jälleen.

Haluamatta päästää tilannetta hiipumaan vaivautuneeksi Bom kääntyi kohtaamaan Donghaen katseen ja painoi huulensa tuon huulille epäröimättä. Nostaessaan kätensä vanhemman poskille hän tunsi kädet lanteillaan, ja ruskeahiuksinen poika vastasi suudelmaan sulkien silmänsä.
Donghae tuntui olevan jopa pelottavan tietoinen siitä, että tässä vaiheessa oli enää turha arastella, ja vitkuttelu ei tehnyt hänestä syyttömämpää eikä seksistä mukavampaa.
Bom imi toisen alahuulen suuhunsa ja puri sitä äärimmäisen hellästi samalla siirtäen kätensä toisen niskalle silittämään tuon hiuksia.
Donghae veti päätään kauemmas vain voidakseen hyökätä nuoremman huuliin uudestaan. Hän hamusi ja nuoli toisen huulia antaen käsiensä livahtaa tuon mustan paidan alle hieromaan tuon lämmintä, sileää kehoa. Hän tunsi veren alkavan jo muuttaa kulkusuuntaansa, kun toisen alistuneisuus huokui tuosta ja antoi hänelle vahvan dominointiin kykenemisen tunteen.
Hän virnisti suudelmien lomassa siitä itseriittoisuuden tunteesta, jonka johtavassa asemassa oleminen hänelle antoi ja nosti toisen kätensä lyhyemmän takaraivolle painaen toisen kasvot kaulalleen.
Vihjeen ymmärtäen Bom alkoi ”syödä” kaulan herkkää ihoa. Hän etsi huulillaan yhden suurista verisuonista ja näykkäisi sitä ihon päältä välttäen imemistä. Kenenkään ei ollut tarkoitus saada tietää mitään. Kuitenkin hän näykki ihoa hellästi painaen siihen sitten suukkoja.
Vaikka Donghaen teki mieli sulkea silmänsä ja vain nauttia, hän pakotti katseensa skannaamaan huonetta lävitse, jotta hän löytäisi jotain, jolle kaataa nuoremman. Pian hänen näkökenttäänsä osuikin pehmeännäköinen, tummanruskean sävyisellä kankaalla päällystetty sohva.
”Nh, Bom, odota”, hän mutisi vetäen nuoremman kasvot jälleen kaulaltaan painaen vielä yhden harhailevan suukon tuon turpeille, lähes verenpunaisina leiskuville huulille. Sitten hän peruututti platinanblondin sohvan luokse ja suhteellisen rajustikin kellisti toisen siihen.
Siromman huulilta karkasi yllättynyt ynähdys, mutta pian tuo oli jälleen oma itsensä ja tarttui Donghaen paidan kaulukseen vetäen vanhemman päälleen.

Donghae virnisti jälleen sivellen hetken sormiensa ulkosyrjillä nuoremman poskea, ennen kuin alkoi napittaa tuon paitaa auki. Hän tiesi, että jos hän ei tekisi sitä nyt, se ärsyttäisi häntä myöhemmin, kun kärsivällisyyttä olisi vähemmän jäljellä.
Bom tyytyi katsomaan dominoijaansa jumaloiva katse silmissään. Kun kaikki napit oli avattu, hän nousi hieman istuvampaan asentoon ja riisui paidan päältään aikeinaan riisua vanhemmankin paita samalla kertaa, mutta yllättäen Donghae esti hänen aikeensa painamalla hänet takaisin sohvaa vasten.
Pidemmän huulet painuivat hävyttömästi hänen iholleen hieman solisluiden alapuolelle ja alkoivat hamuta vaaleaa ihoa väliinsä. Yhtään miettimättä tai sen puoleen katumatta ruskeahiuksinen antoi huultensa ympäröidä siromman nännin samalla, kun hänen kielensä kulki sen ylitse useita kertoja kovettaen sitä. Hänen hampaansa kokeilivat ihon punaista kohtaa ensin hellästi ja sitten vähän lujempaa saaden uuden äännähdyksen irrotettua nuoremmasta.
Positiivisen reaktion innoittamana tummaihoisempi antoi hampaidensa käsitellä toisen nänniä säälimättä. Hänen purressaan toista jälleen hieman lujempaa Bomin huulilta karkasi toinenkin värähtävä voihkaus.
Yllättäen vanhempi tunsi toisen jalat painuvan vasten hänen jo jäykistymään alkanutta penistään. Matalan ynähdyksen saattelemana hän sulki silmänsä ja hänen kulmansa kurtistuivat hieman.
Bom käytti tilaisuutta hyväkseen ja nousi jälleen istumaan alkaen sitten vihdoin riisua toiselta tuon nahkatakkia, jonka alla olikin vain musta miestentoppi. Platinanblondin täytyi myöntää, että toinen näytti niin hyvältä se päällään, ettei hän olisi raaskinut riisua sitä lainkaan. Ajatus kesti tosin vain hetken, kun miehekkäämmän paidan alta paljastui hentoinen mutta kuitenkin erottuva sixback.
Lähes kehräten nuorempi kuljetti sormiaan toisen lihaksien päältä tuntien samalla toisen nopeutuneen hengityksen tuon iholta.

”Olet niin komea ja miehekäs”, pienempi kuiskasi nostaen katseensa Donghaen ruskeisiin silmiin, jotka olivat tummuneet himosta.
”Sinä olet kaunis”, vanhempi puolestaan totesi matalasti. Hän painoi suukon toisen otsalle.
”Minä tiedän sen, mutten aio jatkaa tätä keskustelua enää tämän pidemmälle”, Bom mutisi pyydystäen jälleen ruskeahiuksisen huulet omiaan vasten. Hän avasi suutaan ja tunsi, kuinka toisen kuola valui hänen suuhunsa maistuen lähinnä alkoholilta.
Donghae huomasi tilaisuutensa ja työnsi kielensä nuoremman suuhun kohdaten sillä blondin kielen. Bom ei haastanut häntä tai yrittänyt kaapata valta-asemaa, vaan kaikki kortit ja narut olivat koko ajan hänen käsissään ja hän aikoi todellakin pelata sen mukaan.
Hän nauroi sisäisesti idealleen vetäytyen sitten irti toteuttaakseen sen.
”Osaatko sinä ottaa suihin?” hän kysyi nuoremmalta, jonka posket olivat punehtuneet kehon sisällä nousevasta lämmöstä ja hapenpuutteesta.
”Uh-huh. Ota mukava asento”, Bom vastasi rauhallisen viettelevänä odottaen, että toinen nojautui taaksepäin tukien selkäänsä sohvan käsinojaan. Rutiininomaisesti blondi poika kumartui polvillaan lähemmäs kohdettaan alkaen avata vanhemman housujen nappia. Housut olivat sen verran tiukat, ettei vyötä tarvittu.
Samalla, kun hän aukaisi napin ja vetoketjun, hän painoi aavistuksen toisen etumusta kämmenensä alaosalla saaden Donghaen ynisemään hyvillään.
Kun housut olivat auki, Bom hivutti ne pois ruskeahiuksisen jalasta hieman hankalasti. Housuista päästyään hän alkoi hieroa kädellään boksereiden läpi tuntuvaa elintä hyväillen. Vanhempi päästi suustaan huokauksia ja epämääräistä mutinaa koko ajan, ja se sai nuoremman hymyilemään hellästi, ennen kuin hän antoi toisen kätensä sujahtaa boksereiden kuminauhan ohi niiden sisään.
Hän kiersi pitkät, ohuet sormensa Donghaen peniksen ympärille ja teki sen varrella hitaita vetoja, jotka saivat Donghaen hengittämään nopeasti ja pinnallisesti.
Bom veti bokserit hyunginsa jaloista ja antoi katseensa levätä vanhemman peniksessä hetken. Terska punoitti selvästi ja koko elin nytkähti aina välillä ollessaan pystyssä Donghaen vatsaa vasten.
”Upea”, nuorempi kuiskasi kumartuen erektion luokse ja ottaen sen pään suuhunsa.

Donghaen huulilta karkasi pitkä, matala vaikerrus lämpimän, kostean tunteen vuoksi.
Platinanblondi alkoi imeä hellästi ottaen koko erektion hetkeksi suuhunsa yrittäen olla kakomatta. Nopeaan tahtiin hän nuoli terskan alapuolta, joka tuntui olevan Donghaella, kuten suurella osaa muistakin miehistä, koko peniksen herkin osa.
Hellästi hampaitaan käyttäen pienempi kulki alaspäin jo kostutetulla varrella. Aivan peniksen juureen päästessään hän hymisi matalasti, nauttivasti saaden äänen luomaan väriseviä aaltoja elimellä.
Yhtäkkiä Donghae kuitenkin veti lyhyemmän irti peniksestään ja käänsi tuon selkä häntä kohden. Sitten hän kiersi kätensä toisen lantion ympäri avatakseen tuon housut. Samalla hän painoi helliä suukkoja selän vaaleaan ihoon.
Kaikki housut kerralla riisuttuaan pidempi käytti sormiaan suussaan hetken, työntäen sitten niistä yhden nuoremman tiukkojen lihasten ohitse.
Vaikertaen Bom yritti totuttaa kehonsa tunteeseen, joka oli ensi alkuun kaikkea muuta kuin miellyttävä.
”Ole kiltti ja laita heti useampi sormi kerralla...” hän aneli Donghaelta, kun tiesi kestävänsä paremmin selvää kipua kuin vain puhtaasti epämiellyttävää tunnetta.
Hieman epäröiden vanhempi työnsi väkisin kolme sormistaan vaaleahiuksisen sisään. Bom huudahti kivusta ja joutui todellakin keskittämään mielenvoimansa siihen, ettei olisi vetäytynyt pois ja käpertynyt sikiöasentoon.
”Anteeksi, beauty”, Donghae mutisi hiljaa vetäessään sormet ulos vain voidakseen työntää ne uudelleen sisään. Hän vei toisen kätensä nuoremman puolikovalle miehuudelle alkaen hyväillä sitä varoen. Sitten hän jatkoi taas toisen valmistelemista sormillaan.
”I can endure it now... I mean, olen valmis ottamaan sinut sisääni nyt”, Bom henkäisi aina välillä lauseen aikana Donghaen sormetuksesta johtuen.
”Onko asento okei?” ruskeahiuksinen kysyi painaen jälleen suukon toisen alaselkään.
”Uh-huh. Kiltti, tule sisääni”, nuorempi rukoili painautuen lihaksikkaamman sormia vasten.

Donghae tunsi kuuman aallon suhahtavan lävitseen tietäessään, mitä tulisi tapahtumaan. Nuoremman perse oli pieni ja timmi ja reikä tiukka kuin neitsyellä. Hän veti sormensa ulos viimeisen kerran ja katsoi hetken supistelevaa, vaaleanpunaruskeaa lihasrengasta edessään, ennen kuin nousi seisomaan polvilleen ja otti peniksestään kiinni kädellään ohjaten sen toisen sisään. Kun hän oli saanut erektionsa pään nuoremman sisään, hän siirsi kätensä tuon alakyljille saaden siten voimaa ensimmäiselle työnnölleen.
Bom päästi jälleen terävän voihkauksen ja antoi päänsä heittää taakse. Hän antoi itselleen luvan siirtää toisen tukevista käsistään omalle sykkivälle elimelleen ja alkaa hieroa sitä nautinnon lisäämiseksi.
Vanhempi ruskeahiuksinen joutui puremaan huultaan, puristamaan silmänsä kiinni ja haukkomaan henkeään pää taakse taivutettuna jumalattoman vahvan nautinnon tunteen puskiessa hänen ylitseen armottomana. Järki siirtyi hetkissä taka-alalle, kun Donghae ei voinut muuta kuin luovuttaa ja antautua himonsa käsivarsille.
Tummaihoisempi veti peniksensä ulos tiukasta reiästä ja joutui huudahtamaan yllättyneenä siitä, kuinka hyvältä sekin tuntui. Enää voimatta vieteilleen mitään hän alkoi nopeaan tahtiin naida platinanblondia poikaa allaan irroittaen heistä molemmista eläimellisen pidättelemättömiä, puhtaita äännähdyksiä.
Bom joutui siirtämään toisenkin kätensä takaisin sohvan käsinojaa vasten vanhemman voimakkaiden työntöjen takia. Hän tunsi äänen virtaavan suustaan hallitsemattomana joka kerta, kun Donghaen vatsan ja etureisien iho iski vasten hänen takapuoltaan saaden aikaan läiskähtävän äänen. Lähes automaattisesti hänen lihaksensa supistuivat joka kerta, kun toinen työntyi sisään.
Korkeaa hyvänolontunnetta vain voimisti pidemmän pojan jumalainen ääni, joka kaikui hänen korvissaan matalina murahduksina, mutinana ja ynähdyksinä.

Bom tiesi Donghaen olevan liian syvällä nautintonsa suossa ymmärtääkseen etsiä parempaa työntökulmaa, joten hän yritti itse liikuttaa lanteitaan sen verran, että saisi vanhemman peniksen kärjen osumaan eturauhaseensa työnnöillä ja saadakseen hänet siten huutamaan.
”Oh my fucking godness! Yes yes yes!” Bom yhtäkkiä älähti kovaa ja suhteellisen korkeasti.
Ruskeahiuksisen pojan huulilta pääsi ekstaasinen voihkaus, kun hän kuunteli alla olevan pojan kiihottavia seksiääniä. Nuorempi oli alkanut vinkua, voihkia entistä lujempaa ja jopa huudahdella aika ajoin. Kuitenkin oudolla tapaa kaikki ääni, joka sirommasta lähti, oli pehmeää ja miellyttävää kuunnella.
”Oh! I'm so close! Donghae, please!” Bom voihki ja hänen lihaksensa supistelivat kuin kohtauksessa ja saivat epäsäännölliset puristukset tuomaan vanhemman aivan tuon oman orgasmin reunalle.
”Tee se, Bom... Tule minulle”, Donghae mutisi hieman epäselvästi työntyen nuoremman sisään viimeisiä työntöjään. Hikipisarat valuivat hänen ohimoiltaan ja putoilivat aina välillä leualta. Bomin iho tuntui nihkeältä kämmenien alla ja ote meinasi livetä vähän väliä. Hän siirsi kätensä nuoremman reisille puristaen niihin punasinertävät jäljet saadakseen pidettyä otteensa ja työnnyttyä ratkaisevat työnnöt.
”I'm cumming! Oh! Fuck!” vaaleahiuksinen huohotti korkeasti ja puristi silmänsä kiinni samalla, kun hänen kulmansa kurtistuivat ja suu aukesi. Pitkä tärisevä vaikerrus jäi kaikumaan huoneessa ja siihen sekoittui pian myös vanhemman pojan orgasmin pakottama huudahdus ja matala yninä sen jälkeen.
Bomin lihakset tärisivät voimattomina ja hän tunsi Donghaen lämpimän sperman purkautuvan hänen sisälleen suurena annoksena. Mutta hän ei jaksanut välittää siitä. Hän oli vain raukea ja tyytyväinen.

Kumpikaan ei nähnyt tarpeelliseksi puhua vaan huoneessa soi rauhallinen hiljaisuus, kun Donghae käänsi nuoremman selälleen ja nosti tuon sille puolelle sohvaa, jossa ei ollut kummankaan heistä siemennestettä. Bom hymyili hänelle silmät puoliavonaisina hellää, raukeaa hymyä eikä estellyt lainkaan, kun ruskeahiuksinen nojasi päätänsä hänen rintakehäänsä.
Välittävin kosketuksin pienempi silitti hyunginsa hiuksia rauhoittavasti.
Donghae istui lattialla polvillaan kädet rennosti sivuillaan roikkuen katsoen Bomin kasvoja edessään. Nuorempi oli kaunis ja jotenkin edelleen puhdas kuin koskemattoman lumimaiseman valkoinen hanki. Hauras ja ikiviaton.
Donghaella olisi ollut niin paljon sanottavaa. ”Olet kaunis”, ”Se oli upeaa”, ”Kiitos”,...
Kuitenkin kaiken tuon hän tiivisti yhteen hellään, välittävään, onnelliseen hymyyn.
Eikä Bomille ollut lainkaan vaikeaa vastata siihen.

Päinvastoin.

Varoitukset: 2028 sanaa pitkä anaali- ja oraaliseksiä sisältävä kohtaus.

. : ~*~ : .

BLACK RESISTANCE

Turhautuneena Kibum kulki takaisin kohti J-siipeä. Toki hän oli arvannut, etteivät hieman vajaan kolmenkymmenen teinin kanssa syntymäpäiväjuhlat voisi mennä täysin rauhallisesti, mutta silti hän oli hieman pettynyt muiden käytökseen.
Kuitenkaan hän ei ollut ääneen valittaja -tyyppiä, joten jos tunnelma ei miellyttänyt, niin ei kukaan pakottanut häntä jäämään paikalle. Hän lähtisi paljon mieluummin katsomaan, miten takaisin huoneeseensa sairaalasiivestä päässyt Heechul voi.
Heidän siivessään oli melko pimeää ja hiljaista. Tietenkin Heechul saattoi nukkua.
Kibum asteli hyunginsa huoneen ovelle ja koputti siihen. Huoneesta kuului mumahdus, jonka oli ilmeisesti tarkoitus viestittää, että Kibum saisi tulla sisään.
Niinpä tummahiuksinen poika avasi oven ja astui sisään hämärään huoneeseen. Hetken hän joutui katsomaan ympärilleen tilassa, ennen kuin sai näkyviinsä olkansa yli ovelle katsovan, pöydällä istuvan kolmasluokkalaisen.
”Ai, hei, Kibum”, Heechul mutisi kääntyen kokonaan ympäri.
Hiljaisempi nyökkäsi tervehdykseksi ja sulki oven perässään jääden nojaamaan siihen.
”Eikö sinun pitäisi olla Donghaen juhlissa?” vanhempi jatkoi monologimaista keskustelua.
”Siellä ei ollut hauskaa”, ovella seisova selitti lyhyesti. ”Miten sinä voit?”
Pidempi huokaisi raskaasti katsoen hetken jalkojaan.
”Hyvin periaatteessa. Olen vain väsynyt siihen, että joudun esittämään järkevää ja aikuista”, hän mutisi heilutellen jalkojaan rennosti edelleenkin vältellen Kibumiin katsomista.
”Haluatko kertoa, miksi joudut esittämään sellaista?” pienempi kysyi, kun käveli istumaan Heechulin vierelle. Hän ei koskenut toiseen eikä katsonut häntä mutta kuunteli sitäkin tarkemmin.
”Itse asiassa haluan. Kibum, sinähän olet viisas etkä juoruile ympäriinsä?” myöntävän vastauksen saatuaan hän jatkoi: ”Haluan, että autat minua. Hieman ennen kuin sairastuin ja sairaana ollessani sain jotain tyhmiä lappuja, joissa oli vihjeitä ja kaikkea ja minusta tuntuu, että Hangeng pettää minua.”
Epäiltyään hetken kuuloaan nuorempi vilkaisi hyungiaan.
”Mistä sinä niin päättelet?” hän kysyi varoen. Heechul tuntui olevan kovin varma päätelmästään, joten koskaan ei voinut tietää, kuinka pahasti tuo räjähtäisi mielipiteensä kyseenalaistamisesta.

Verbaalisen vastauksen sijaan oranssihiuksinen laskeutui pöydältä lattialle ja lähti sänkynsä luokse. Vähän ajan päästä tuo palasi takaisin käsissään punaisia papereita. Kyselemättä hän tunki ne dongsaenginsa käsiin.
Kibum alkoi lukea lappuja. Kyseessä oli ihan selvästi jonkinlainen henkisen linjan hyökkäys.
”Selvititkö sinä nämä koodit?” edelleen lukeva poika kysyi rauhalliseen sävyyn.
”Toki. Tiedän, keneen lapun vihjeet viittaavat. Tiedän myös, kuka laput on lähettänyt”, vastaus kuului. Heechul katsoi ikkunasta syksyiseen maisemaan.
”Tuota... Missä sinä sitten tarvitset minun apuani?” Kibum kysyi yrittäen samalla hillitä itseään kysymästä saman tien miljoonaa kysymystä.
”Minusta tuntuu, että Hangeng on ihastunut D-siiven Reniin ja laput sanoivat samaa. Laput on lähettänyt joku Ryeowookin vanha tuttu Japanista. Sinäkin olet varmaan nähnyt hänet. Sellainen tytönnäköinen blondi. Todella pitkät hiukset. Sellainen ulkomaalainen. Kuulemma hän on ihan liian hyvä koulussa ja jotain.”
Kesken Heechulin kuvailun Kibumin ajatukset lappusiin liittyen pysähtyivät. Hän jäi tuijottamaan katse tyhjänä eteensä. Hänen päähänsä palasi muistikuva platinanblondista pojasta, jonka Zelo oli esitellyt Bomiksi.
”Menit ihan oudon näköiseksi. Kibum, hei?” vanhempi yritti herättää seuralaisensa huomion.
”Tiedän, ketä tarkoitat. Mutta, hyung, minä lupaan, ettei hän enää koskaan sotkeudu sinun asioihisi. Pystyn hoitamaan sen. Pieni harmi vain, etten itse ole saanut yhtään kirjettä. Tunnen hänet todella huonosti”, mustahiuksinen mutisi mietteliäänä katsoen lappuja käsissään.
”Miksi hän yrittäisi hyökätä sinua vastaan? Et seurustele, et juuri välitä perheestäsi, etkä oikein itsestäsikään, etkä ole erityisesti kenenkään ystäväkään. Olet liian vahva hänelle”, Heechul naurahti pörröttäen nuoremman hiuksia.
”Niin kai”, pienempi vastasi hiljaiseen, ujoon sävyyn.
”Sinun kannattaa kai pyytää Henryltä sitä ensimmäistä kirjettä ja puhua sitten Ryeowookin kanssa. Sen sinä varmaan jo älysitkin. Eihän pimeään luolaan kannata lähteä sotimaan”, oranssihiuksinen ilmoitti kannustavalla äänensävyllä. Hän tunsi mielialansa olevan heti parempi, kun tiesi, että joku pätevä järjestäisi asian hänen puolestaan ja hän saisi jatkaa ylitunteellisena, pidättäytymättömänä Heechulina aikuista esittävän Heechulin sijaan.
”Kyllä. Kiitos, hyung”, Kibum vielä tokaisi ja lähti sitten huoneesta. Tänään hän ei vielä syöksymässä kyselemään asioita keneltäkään. Ryeowook saattoi olla juonut ties kuinka paljon ja Henry luultavasti halusi nauttia juhlista poikaystävänsä kanssa.
Sillä hetkellä häntä huolestutti enemmänkin seura, jonka Bom oli juhlissa valinnut itselleen – Donghae. Heechulille hän ei ollut kertonut mitään, koska toinen olisi varmasti saman tien paisutellut jutusta sinivalaan kokoisen tragedian, vaikka hänen lempidongsaenginsa olikin vain istunut kieron lappupojan vieressä.
Kuitenkaan Kibum ei ollut varma, voisiko Bom olla niin julma, että tekisi fyysisesti jotain pahaa Donghaelle. Hän todellakin tarvitsi lisätietoa tuosta salaperäisestä henkilöstä.

~*~

Seuraava päivä nousi sateisena, mikä tavallaan oli helpotus Kibumille, sillä sade piti ihmiset sisällä, eikä hänen siksi luultavasti tarvitsisi suorittaa ihmeitä voidakseen tavata haluamansa henkilöt.
Ensimmäisenä hän puhuisi Henrylle saadakseen kirjeen. Toinen syy tälle oli se, että hän ei ollut varma, missä kunnossa Ryeowook oli eilisen jäljiltä, joten ei ollut kaikkein paras idea juosta heti aamusta hänen huoneeseensa.
Kello oli kymmenen, kun hän koputti siiven nuorimman asukkaan ovelle. Pian ovi aukesi ja lähes aina yhtä aurinkoisen näköisen Henryn kasvot ilmestyivät näkyviin.
”Huomenta, Kibum-hyung!” hän tervehti sädehtivästi ja astui sivuun, jotta vanhempi pääsisi sisään huoneeseen.
”Huomenta”, Kibum vastasi astuessaan sisään huoneeseen ja sulkien jälleen oven perässään. ”Asiani on aika vakava...”
Sekunnin sadasosassa ruskeahiuksisen nuoremman hymy haihtui ja tuo nyökkäsi vakavana.
”Onko jotain sattunut?” pienempi kysyi ristien kätensä rinnalleen huolestuneen näköisenä. Jonkin täytyi oikeasti olla huonosti, kun Kibum tuli puhumaan hänelle. Hiljainen poika puhui tuskin ystävilleenkään saatikka sitten hänelle.
”Ei, toivottavasti. Puhuin eilen Heechul-hyungin kanssa ja hän sanoi, että minun pitäisi kysyä sinulta siitä ensimmäisestä kirjeestä. Onko sinulla se?” vanhempi päätti kysyä asiasta suoraan pitkän ja vaikean kiertelyn sijaan.
”Jotain on tainnut tapahtua. Heechul ei ollut yhtään kiinnostunut koko kirjeistä. Hänhän jopa repi yhden”, Henry huomautti. Kuitenkin, kun hän ei saanut vastausta, hän meni koulupöytänsä luokse, avasi yhden sen laatikoista ja kaivoi esiin mustan hieman rypistyneen paperin, jonka punainen teksti hohti heti silmille.
”Pärjäät varmaan sen kanssa? Olin juuri lähdössä asuntolan aulassa olevaan kahvilaan Mimin kanssa. Hän lupasi auttaa minua kotitehtävissäni. Joten minä menen nyt”, nuorempi puhui samalla, kun nappasi koulureppunsa, antoi kirjeen Kibumille ja teki lähtöä ovesta.
Kibum vai nyökkäsi myöntävästi ja lähti Henryn kanssa samalla oven avauksella.

Matkalla kohti Ryeowookin huonetta, Kibum luki tekstiä kirjeessä.
”Voitko nähdä minut? Enpä usko. Mutta voit kuulla ääneni, etkö? Et juuri nyt... mutta kun yö tulee minä aion...” hän käänsi kirjeen mielessään koreaksi.
Kirje ei sinänsä ollut mitenkään pelottava. Siinä ei ollut uhkauksia, eikä se luultavimmin satuttanut ketään henkilökohtaisesti. Ehkä se oli ollut vain kirjoittajan kömpelö aloitus koko sotkulle? Jokin testikappale ikään kuin? Tokihan se oli järkyttänyt muita ensimmäisen vuoden oppilaita ja saanut heidät pelkäämään vähän, mutta Kibum ei vain osannut enää järkyttyä niin vähästä.
Hänen perheensä ei ollut ollut sitä ylisuojelevaisinta tyyppiä. Hänen vanhempansa olivat saattaneet hyvinkin harrastaa seksiä samassa huoneessa, kuin missä hän juuri sillä hetkellä oli, eikä hän ollut pienempänä pitänyt sitä mitenkään outona tai epäsoveliaana.
Hänen pikkusiskonsa oli kuollut huumeiden yliannostukseen 13-vuotiaana, mikä sekään ei ollut juurikaan horjuttanut vanhempien mielenrauhaa. Kibum oli ymmärtänyt ensimmäistä kertaa silloin, että joku tosiaan saattoi kuolla. Kuitenkaan hän ei ollut oppinut aluksi pitämään sitä pahana asiana vanhempiensa kylmänviileän reaktion vuoksi.
Heidän kotinsa ulkopuolella kukaan ei tiennyt tapahtumista mitään, sillä Kibum oli jo lapsena ollut hyvin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä eikä hänellä todellakaan ollut mitään tarvetta keskustella muiden ihmisten kanssa vanhempiensa tekemisistä, joita hän kaiken lisäksi luuli aivan normaaleiksi.
Vasta yhdeksäs luokka oli herättänyt hänet kuplastaan. Hän oli kuullut ohimennen, kuinka hänen luokallaan olleet pojat puhuivat seksistä, kuin se olisi ollut kamalin synti koko maailmassa. Silloin hän oli ottanut internetin ihmeellisen maailman oppaakseen ja saanut vihdoin huomata, kuinka julma ja kaunistelematon hänen lapsuutensa oli tosiasiassa ollutkaan.
Vaikka hän ei edelleenkään suhtautunut seksiin juuri vuodenaikoja kummempana asiana, hän ymmärsi muitakin ja halusi osittain suojellakin viattomampia yksilöitä sopivissa määrin.

”Huomenta, Kibum. Oliko sinulla jotain asiaa minulle?” kuului Ryeowookin ääni hänen oikealta puoleltaan.
Kibum käänsi katseensa punahiuksiseen poikaan, jonka huulilla oli hento hymy. Tuon vierellä seisoi mustahiuksinen, muutenkin mustanpuhuva Yesung ja he pitivät toisiaan kädestä.
”Itse asiassa on vieläkin”, paikalla olevista kolmesta nuorin vastasi hymyttömänä.
Ryeowookin katse oli valahtanut hänen käsiinsä ja niissä olevaan mustaan paperiin.
”Uusi kirje?” hän kysyi suhteellisen rauhallisesti siihen nähden, että hän taisteli edelleen painajaisia ja niiden aiheuttamasta väsymyksestä ja ruokahaluttomuudesta johtuvaa alipainoa vastaan kyseisten kirjeiden takia.
”Ei, tämä on se ensimmäinen. Mutta asiani tavallaan koskee sitä. Voisimmeko me puhua kahdestaan hetken? Ei millään pahalla, Yesung-hyung”, Kibum selitti katsoen vuoron perään molempia poikia.
Yesung, joka oli varmaan yksi maailman suurisydämisimmistä ihmistä vain hymyili Kibumille osoittaakseen, ettei ollut pahoittanut mieltään tai mitään.
”Yesung, nähdään ulko-ovilla myöhemmin, okei?” Ryeowook sopi poikaystävänsä kanssa, joka nyökkäsi hyväksyvästi ja painoi vielä suukon nuoremman huulille, ennen kuin lähti.
Punahiuksinen ensiluokkalainen avasi huoneensa oven ja päästi ensin nuoremman sisään tullen itse perässä.
”Istu”, lyhyempi kehotti istuen itsekin alas nojatuoliinsa.
Kibum istui kuuliaisesti alas ja katsoi hyungiaan, joka oli kuin keiju hauraan ja levollisen olemuksensa kanssa. Hänen tumman kahvipavun väriset silmänsä huokuivat väsymyksen aiheuttamaa raukeutta sekä hänelle ominaista ymmärrystä ja rauhaa.
Hän tosiaan oli kaunis.

”Bom... Hän on melko lailla manipuloiva huora. En haluaisi joutua sanomaan noin, mutta hän on aina saanut muut joissain rajoissa tekemään juuri niin, kuin vain haluaa. Seksi ei myöskään ole koskaan ollut hänelle muuta kuin hauskaa ja väline”, punahiuksinen puhui verkkaisesti.
Tuntui, kuin hän olisi miettinyt asiaa paljonkin itsekseen. Ehkä Kibumkin teki tietämättään vain palveluksen toiselle antaessaan tuon puhua kaiken sisällään muhivan pois.
”Hänellä ei ole mitään motiivia kirjeille?” nuorempi kysyi hiljaa.
”Minusta tuntuu, että hänellä on paha olla ja hän välittää sen muihinkin. Hän on aina tuntunut tarvitsevan paljon huomiota ja rakkautta. Ehkä hän vain toivoo jonkun todella puuttuvan hänen tekemisiinsä ja huomioivan hänet”, Ryeowook pohti kohauttaen olkiaan.
”Hmm... Ehkä seksikin on vain yksi tapa hänelle saada tuntemaan olonsa halutuksi ja hyväksi?” Kibum tuumi myös. ”Sain Heechul-hyungilta sellaisen käsityksen, että hän on todella hyvä koulussa?”
”Todella hyvää voisi pitää melkein lievänä terminä. Hän osaa jokaisen oppiaineen sisällön pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta täydellisesti ja hallitsee ainakin neljää kieltä kuin syntyperäinen. Hän väitti joskus olleensa lapsinerokin”, vanhempi tuhahti hymyillen kuitenkin.
”Ehkä häneltä odotettiin liikoja lapsena ja hänen piti osata huomattavasti enemmän asioita saadakseen kehuja vanhemmiltaan, mikä aiheutti paineita. Kenties häntä jopa kohdeltiin paljon ikäistään vanhempana ja vähemmän huoltamista tarvitsevana, mikä taas sai aikaan sen, että hän kaipaa huomiota nyt...” mustahiuksinen poika mietti säälien Bomia hieman, mikäli asia todella olisi siten, kuin hän oletti sen olevan.
”Paljon mahdollisesti. Mutta kuule, nyt minun täytyy mennä. Ole varovainen, en tunne Bomia enää niin hyvin kuin ennen”, Ryeowook puhui vielä hiljaa, ennen kuin nousi nojatuolistaan odottaen Kibumin mukaansa lähtiessään ovesta.
Kun Kibum katsoi käytävällä, kuinka Ryeowookin siro olemus kaikkosi hänestä kauemmas, hänellä ei ollut edelleenkään kunnollista kuvaa Bomista, eikä hän tiennyt, mitä odottaa lähipäiviltä.

~*~

Kibum kurkisti kaappien takaa käytävälle, jota pitkin Bom käveli pieni kirjapino sylissään, vaaleat hiukset liikkeen aiheuttaman ilmavirran mukana hennosti hulmahdellen.
Hän oli tiennyt, että poika tulisi jossain vaiheessa sinä päivänä käytävää pidemmälle kuin B-siiven kohdalle. Hetken mietittyään hän oli nimittäin muistanut Zelon, syntymäpäiväänsä Donghaen kanssa yhtä aikaa viettäneen pojan, joka oli vaikuttanut olevan hyvin läheinen Bomin kanssa. Zelo ja Donghae olivat samalla luokalla, joten ei herättäisi epäilyksiä, jos Donghae kysyisi nuoremman sen päivän tekemisistä ja Bomin kuulumisista. Olivathan Bom ja Donghae kuitenkin viettäneet syntymäpäiväjuhlissakin koko illan yhdessä.
Ja Kibumin arvelujen mukaan myös yön, mutta sitä ei tarvitsisi mainita Zelolle.
Donghae oli ollut aluksi hieman vastahakoinen puhumaan Zelolle tai olemaan missään yhteyksissä Bomiin millään muullakaan tavalla, mikä oli vain vahvistanut Kibumin epäilyksiä noiden yhteisistä tekemisistä, mutta lopulta ruskeahiuksinen oli suostunut, kun Kibum oli kertonut, että tilanne oli muuttumassa kenties vakavaksi.
Zelo oli kertonut Donghaelle, ettei voinut viettää päivää Bomin kanssa, sillä poika oli sanonut olevansa kiireinen melkein koko päivän ensin opiskelujensa kanssa ja sitten muiden tekemisiensä vuoksi.

Kibum oli hieman epäillyt Bomin opiskeluja kuulemiensa huhujen vuoksi, eikä uskonut, että pojan tarvitsisi opiskella mitään. Kuitenkin hän oli varma, että niin sanotut ”muut tekemiset” liittyivät jollain tapaa heidän siipensä asukkaiden häiriköimiseen kirjeitse tai ehkä jopa fyysisesti.
Niinpä Kibum oli asettunut käytävälle lainattujen kirjojen hyllyn taakse odottamaan, että kyseisen poika sitten lopulta hiippailisi heidän siipeään kohti tai tekisi jonkin muun siirron.
Mustahiuksinen poika hengitti syvään, kun kuuli askelten lähestyvän ja hypähti lopulta pystyyn astuen esiin kaapin takaa. Bomilla kesti hetki tajuta, että joku oli astunut hänen eteensä, ja kun tuo viimein pysähtyi he kaksi melkein koskivat toisiinsa.
”Ai hei, Kibum”, Bom yritti tervehtiä toista aurinkoisesti alkuhämmennyksestä toivuttuaan.
Vanhempi ei kuitenkaan vastannut tekopirteään tervehdykseen muuten kuin tarttumalla lyhyemmän oikeasta ranteesta kiinni. Platinanblondi poika katsoi rannettaan järkyttyneenä hetken, ennen kuin palautti katseensa Kibumin kasvoihin, joilla oli niille lähes jumiutunut, kylmä katse.
”Bummie?” pienempi kysyi hiljaa, eikä Kibum voinut olla ihan varma, yrittikö tuo vain vaikuttaa viattomalta ja herttaiselta päästäkseen tilanteesta.
Sen kummemmin selittelemättä pidempi lähti vetämään nuorempaa kohti käytävän päässä olevaa portaikkoa, josta pääsisi kellarikerrokseen. Mikä olisikaan parempi paikka tehdä Bomille selväksi, etteivät asiat voineet jatkua siten, kuin äänieristetty, vähän käytössä oleva pommisuoja?
Bom saattoi olla ovela ja muita edellä, kun toinen oli vietävissä manipuloiden, mutta kun suora hyökkäys sattui hänen kohdalleen ja puhuttiin fyysisistä voimista, Bomilla ei ollut saumaa tehdä juuri mitään. Hänen ei siis auttanut, kuin seurata perässä. Mitä Kibum voisi hänelle kuitenkaan tehdä? Tuskin juuri mitään.

Vasta pommisuojan raskaan oven kolahdettua kiinni Kibum päästi irti siromman pojan ranteesta tönäisten tuota hieman kauemmas.
Bom horjahti pari askelta taakse päin ja alkoi hieroa jo vähän kipeää rannettaan samalla, kun katsoi, kuinka mustahiuksinen oppilas käänsi raskaan, kenties hiukan rikkinäisen lukkokahvan kiinni. Blondia huolestutti, sillä hän ei uskonut, että saisi ovea aukaistua lähes mitättömillä lihaksillaan.
”Voit lakata esittämästä mitään. En haluaisi sanoa mutta en ole yhtä tyhmä kuin muut siipemme ihmiset”, Kibum ilmoitti selkeästi nojaten oveen takanaan.
Hetken aikaa platinanblondi nuorempi tuijotti hyungiaan epäuskoisena mutta tyytyi sitten vain tuhahtamaan huvittuneena ristien kätensä rinnalleen.
”Siihen ei tarvita paljoa. Riittää, ettet ole täysin ohjailtavissa oleva idiootti”, poika huomautti osaamatta pelätä Kibumia. Jotenkin toisen pyöreät posket ja söpöt, pörröiset hiukset eivät herättäneet hänessä itsesuojelureaktiota millään asteella.
”Siksi et siis ota minua uhriksesi?” vanhempi kysyi virnistäen samalla, kun siirtyi istumaan huoneen seinustalla olevalle sohvalle.
Yhtäkkiä Bomista tuntui, kuin joku olisi tönäissyt häntä. Se hymy oli vain jotain uskomatonta. Kibumin kasvot itsessään olivat melko keskinkertaiset, mutta tuon upea hymy tuntui saavan hänet loistamaan hieman hämärässä valaistuksessa kuin neonkyltti mustalla seinällä.
Zelon kanssa vietetty aika oli tehnyt heistä jollain asteella samanlaisia ja siinä, missä Zelo oli hulluna täydellisiin hymyihin, oli Bomkin omaksunut kyseisen piirteen itselleen.
Kuitenkin nähdessään Kibumin katsovan häntä huvittuneena kulmaansa kohottaen vaaleampi palautui ennalleen hetkessä voimatta kestää sanatonta pilkkaa.
”Miksi ihmeessä haluaisin sinusta mitään?” hän kysyi hymyillen jäätävästi. ”Mitä sinulla on sellaista, mitä voisin haluta? Et ole erityisen taitava missään, et näytä kummoiselta ja luonteesi on tasapaksu kuin sairaalan valkoinen seinä. Et ole mitään.”
Vanhempi mustahiuksinen oli osannut odottaa, että Bom hyökkäisi hänen kimppuunsa psyykkisesti, mutta tunsi silti pienen itseinhon piston sisällään. Ei siksi, että toinen olisi saanut hänet ymmärtämään jotain vaan siksi, että hän tiesi tuon olevan täysin oikeassa.
”Kummaa, että mainitsit tärkeinä piirteinä kaikki, joissa itse pystyt sanomaan olevasi hyvä ja onnistunut”, Kibum vastasi pitäen yllä rauhallisen olemuksen. ”En ehkä ole hyvännäköinen, lahjakas tai räikeä persoona mutta olen tasapainoinen, älykäs ja vahva. Olen ehjä sisältä, Macy. Rikkinäinen mieli ei ole kykenevä hallitsemaan pinnallisia ominaisuuksia.”

Bom sävähti epätyytyväisenä siitä, mihin keskustelu oli menossa, eikä hän nauttinut lainkaan siitä, kuinka ei tuntenut enää olevansa johtoasemassa. Hänen oikean nimensä kuuleminen tummempihiuksisen suusta ei myöskään tuonut lainkaan hyvää oloa.
”Kuinka luulet Ryeowookin ilahtuvan, jos käyn antamassa tämän kaiken takaisin hänelle kiitokseksi siitä, että hän on vuotanut minun asioitani niille, joille ne eivät kuulu?” hän kysyi sihahtaen.
”Et tekisi sitä. Olette liian samanlaisia. Etkä sinäkään voi niin säälittävä olla, että hyökkäisit valmiiksi sirpaleina olevan ihmisen kimppuun”, Kibum hymähti varmana.
”Miksi sinä sitten teet niin?” platinanblondi kysyi syyttävä sävy äänessään.
”On eri asia tehdä asiat selväksi, kun joku on erehtynyt luulemaan oikeuksistaan ja asemastaan liikoja, kuin tallata ihmistä, joka ei ole tehnyt mitään väärin”, lihaksikkaampi muistutti. ”Voit tuhlata aikaasi yrittämällä aivopestä minut, jos tahdot, mutta haluan vain muistuttaa, ettei se tehoa minuun. Ei ole yhtäkään hetkeä, jolloin luottaisin sinuun niin paljon, että ottaisin sinulta mielipiteitä itselleni.”
Hetken aikaa nuoremman teki mieli polkea jalkaansa ja saada pikkulapsimainen kiukuttelukohtaus mutta viime hetkellä hän hillitsi itsensä.
Häntä ärsytti myöntää se mutta hän ei pärjännyt Kibumille. Tuo oli tosiaan liian vahva. Hän pystyisi kenties pitämään pintansa ja vastaamaan tuon totuuksiin kierrellen, mutta mitä se lopulta hyödyttäisi? Hän saisi vain lisää viiltoja mieleensä toisen kovista sanoista.
Ja mitä Kibum voisi hänelle kuitenkaan tehdä, jos hän vain luovuttaisi? Jos tuo olisi halunnut satuttaa häntä fyysisesti, olisi se tapahtunut jo.

”Hyvä on. Voitit. Mitä sinä tahdot?” Bom kysyi nyrpistäen nenäänsä pariksi sekunniksi ristien kätensä ja heilauttaen hiuksiaan nopealla pään liikkeellä sivuun.
”Ymmärtää sinun motiivejasi. Ja aion aloittaa objektiivisimmasta”, Kibum hymähti.
Nuorempi kurtisti kulmiaan eikä ollut varma, miten ymmärtää toisen sanat, kun tuon kädet siirtyivät tuon valkoisen kauluspaidan ylimmälle napille ja avasivat sen jatkaen sitten seuraavalle.
Epämiellyttävästä taustatilanteesta huolimatta blondi ei voinut estää katsettaan liimautumasta koulutoverinsa paljastuvaan ylävartaloon. Aavistuksen erottuvista vatsalihaksista päätellen Kibum ei tainnut käyttää kaikkea vapaa-aikaansa vain läksyjä tehden.
Mustahiuksinen poika nousi sohvalta ja otti muutaman askeleen kohti lyhyempää.
”Pidät näkemästäsi? Sitten vain ota se”, hän murahti hipaisten sormillaan pienemmän leukalinjaa.
Tottunutta Bomia ei tarvinnut kahteen kertaan käskeä, vaan hän painoi huulensa vanhemman pojan omiin laskien kätensä tuon rintakehälle.
Kibum ei olisi myöntänyt sitä kenellekään, mutta se oli hänen ensisuudelmansa. Kaikki, mitä tulisi tapahtumaan, oli hänelle kyllä teoriassa tuttua mutta käytännössä uutta.
Nuorempi perääntyi suudelmasta, painoi suukon pidemmän suupieleen ja katsoi hieman uteliaana tuon silmiä. Hän koski etusormellaan tuon kovettuneeseen nänniin.
”Et ole tainnut suudella ennen?” hän kysyi hieman ihmeissään.
”Et voi tehdä sellaista oletusta yhden suudelman perusteella”, Kibum kiisti aloittaen uuden suudelman, jotta välttyisi lisäkysymyksiltä. Hän ei varsinaisesti halunnut kuulla olevansa huono. Kuka olisi halunnut?
Kun Bom avasi suutaan raolleen, Kibum ymmärsi, että se oli kohta, jossa oli aika osoittaa valta-asemansa. Ruskettuneempi ei kuitenkaan halunnut tehdä niin, sillä hän tiesi, ettei ollut mitään nuoremman rinnalla, jos puhuttiin seksistä. Totta kai pienempi tiesi kaiken, mitä vain oli. Ainakin Kibumista tuntui siltä, kun lämmin kieli kosketti hänen kielenkärkeään kutsuen leikkiin.
Kibum antoi platinanblondin pojan kiertää kieltään hänen omansa ympärille ja tuon käsien vaeltaa hänen aukinaisen paitansa esiin jättämällä paljaalla iholla mielensä mukaan.
Sirompi ei tuntunut pistävän vastaan. Tuo suuteli vanhempaa hetken ja siirtyi sitten huulillaan tuon nänneille, jotka tuntuivat olevan aika herkät. Bom oli tehnyt jo selvän mielipiteen siitä, että Kibum ei ollut kokenut mitään vielä kenenkään kanssa ja käytti kenties häntä hieman hyväkseenkin, jotta saisi jostain helposti pohjan kokemuksilleen. Tietenkään se ei haitannut Bomia. Vanhempi oli vain tehnyt hyvän valinnan ensikerrakseen.

Kibum irrotti nuoremman itsestään ja käänsi tuon ympäri kiertäen sitten kätensä tuon vyölle kuin halaten tuota. Hän suuteli tuon vaaleaa kaulaa hamuten ja näykkien. Hitaasti hänen kätensä aukaisivat vyönsoljen, napin ja vetoketjun eikä housujen valuttaminen toisen jaloista ollut enää lainkaan vaikeaa.
Kibum hieroi käsillään pienemmän vatsaa, jonka iho oli pehmeää ja sileää, kuin siihen ei olisi ikinä koskettukaan. Kuitenkin mustahiuksinen tiesi syvällä mielessään, että Donghae oli tehnyt niin vain muutamia tunteja sitten.
Bom ei tiennyt, miten päin olla, kun kaikki, mitä hän pystyi tekemään, oli vain seistä paikoillaan ja nauttia vanhemman kosketuksesta voimatta kuitenkaan antaa minkäänlaista mielihyvää takaisin toiselle. Paitsi ehkä...
Platinanblondin kasvoille nousi virne ja tuo kiersi kätensä hieman vaikeasti Kibumin takareisille ja veti tuon siten lähemmäs. Sähköisellä liikkeellä hän pakotti toisen etumuksen kohtaamaan takapuolensa. Kibum ynisi hiljaa ja tuon kosketus Bomin vatsalla pysähtyi hetkeksi, jolloin lyhyempi kääntyi takaisin tuota kohden ja laskeutui polvilleen tuon eteen.
Kibum kykeni vain hymyilemään tyytyväisenä, kun vaaleahiuksinen osoitti, kuinka lahjakas ja käytännöllinen todella oli. Hymy kuitenkin valahti saman tien tuon huulilta, kun nuorempi alkoi toteuttaa itseään koskien hänen penikseensä housujen kankaiden läpi käsillään ja kasvoillaan. Epäröimättä tuo alkoi riisua housuja, kun päätti haluavansa lähempään kontaktiin kasvavan erektion kanssa.
Housut lähtivät hetkissä Kibumin päältä. Etuaikaisvuoto oli jo kastellut pienen tahran hänen punaisiin boksereihinsa ja Bom muisti jälleen, että toinen oli ensikertalainen. Seikka saattaisi aiheuttaa ongelmia väärin pelattuna.
Voisiko toinen laueta vain katsoessaan häntä, jos hän olisi hiemankin näyttävämpi? Ei kai sentään. Blondi kallisti päätään mietteissään samalla, kun hieroi toisen miehuutta housukankaan lävitse.
Kibumin kasvoilla hehkui mielihyvä ja toinen näytti todellakin olevan jossain muualla.
Bom nousi seisomaan jälleen ja peruutti pari askelta kauemmas Kibumista. Hän ei ollut kummoinen tanssija, mutta koskapa vaatteiden riisuminen seksikkäästi olisi sellaisessa tilanteessa mitään erityisempää koreografiaa tarvinnutkaan.
Tilanteen oudolla tavalla johtava osapuoli kääntyi selin tietäessään, ettei hänen etupuolessaan ollut mitään kiinnostavaa kenellekään, vaan selän kaunis kaari, somat lapaluut ja hyvin muodostunut takapuoli olivat kaikki, mitä kukaan haluaisi katsoa. Hän veti lyhythihaisen huppupaitansa vetoketjun auki ja antoi vaatekappaleen parin liikkeen avustamana valua kyynärtaipeisiinsa, josta hän heitti sen sivuun. Hän pystyi tuntemaan Kibumin katseen selässään polttavana. Nopea vilkaisu olan yli näytti, kuinka vanhempi seisoi paikallaan katse himoa palaen.
Bom virnisti tuolle ja heilautti hiuksensa pois yläselkänsä edestä. Sekä itseään, että Kibumia kiusaavalla kosketuksella hän siveli takapuoltaan hetken, kunnes alkoi hivuttaa boksereiden rajaa alemmas.
Hän katsoi ihoa, joka paljastui hänen kehonsa etupuolella. Hänen vasemman lantioluunsa ihoon pienen kummun muodostavan kohdan päälle oli tatuoitu musta, rosoreunainen perhonen. Hän tiesi, että Ryeowookilla oli samassa kohtaa valkoinen, kaunis perhonen. Se oli saatu erottumaan pojan todella vaaleasta ihosta varjostuksella, mutta Bom oli silti sitä mieltä, että se näytti enemmän arvelta kuin tatuoinnilta.
Kyseiset tatuoinnit olivat jo itsessään kuin arpia. Kaikkein näkyvimpiä jälkiä siitä, mitä oli tapahtunut.

”Olenko itsekäs, jos pyydän, ettet ajattelisi muuta, kun olet kanssani”, Kibum kysyi hiljaa naurahtaen ja ohjasi Bomin sohvalle pakottaen toisen makaamaan siihen vatsalleen. Hän alkoi hieroa nuoremman selkää painaen siihen suukkoja hellästi lähes kuin rakastaisi toista.
”Tyhjennä mielesi ja täytä se uudelleen minulla”, mustahiuksinen mutisi koskettaen huulillaan ja nenänpäällään vaaleaa ihoa. Hän kuuli, kuinka Bom ynähteli hiljaa mutta vaikutti yhtä kaikki nauttivan käsittelystä.
”Kibum --- ”, vaaleahiuksinen silti aloitti hieman valittavaan sävyyn, joten Kibum keskeytti tuon omalla puheellaan.
”Aion liukastaa sinut nyt.”
Hämmentyneenä pienempi käänsi päätään katsoen Kibumia, jonka lattialle hylättyjen housujen taskuista ilmestyi juuri parhaillaan pieni, läpinäkyvä purkki, jonka sisällä näkyi olevan lievästi vaaleanpunaista ainetta.
Pidempi palasi edelleen jokseenkin rentoutuneena sohvalla makaavan Bomin luokse. Hän avasi pullon korkin ja puristi ainetta kädellään.
”Näytä”, Bom vaati tarkoittaen purkkia.
Kibum nakkasi jo uudelleen sulkemansa purkin nuoremman kasvojen eteen sohvalle.
”Mansikanmakuinen vesipohjainen liukas --- Nnnh!” platinanblondin ääneen lukeminen keskeytyi hänen tuntiessa Kibumin liukasteenpeittämien etu- ja keskisormen työntyvän sisäänsä.
Bom tunsi kipua huolimatta liukasteesta, mikä saattoi osittain johtua siitä, että hän oli vielä herkkä viime iltaisen seksin jäljiltä.
”Miksi mansikanmakuista? Voit syödä välipalaksi, jos unohdat eväät?” blondi kiusasi voidakseen olla ajattelematta repäisevää kivuntunnetta alhaalla, missä Kibumin kädet valmistelivat häntä huolellisesti. Kipu tuntui niin laajalla alueella voimakkaasti, että olisi hyvin hankala määrittää, mistä se oli peräisin, jos ei tarkalleen tietäisi.
”Maistuu paremmalta, kun liukastan sinut syljellä vielä uudelleen”, vanhempi ilmoitti kummempia arastelematta.
”Aiot tehdä nii --- NNH?!” Bom joutui vinkaisemaan hämillään, kun tunsi Kibumin nenän koskettavan ihoa hänen reikänsä yläpuolella ja pian hän tunsikin vahvan nuolaisun kulkevan aukkonsa yli. Vanhemman pojan kädet pitivät hänen pakaroitaan erillään ja antoivat tilaa tuolle käyttää kieltään.
”Pidätkö siitä?” mustahiuksinen kysyi nopeasti, ennen kuin jälleen painoi huulensa toisen lämmintä, mansikanmakuista ihoa vasten. Hän työnsi voimakkaasti kielensä niin syvälle toisen sisään, kuin pystyi.
”Nghh... En vain ole tottunut siihen...” sirompi vastasi rehellisesti siirtyen kauemmas Kibumista saadakseen aikaa hengittää normaalisti.

Kibum vain hymyili herttaisesti ja käänsi nuoremman ympäri tarttuen tuon kovaan elimeen alkaen tehdä vetoja sen varrella. Hän nautti pienemmän ihmetyksen ja vieraan nautinnontunteen näkymisestä tuon suurista silmistä. Tuon vaaleanpunaiset huulet olivat raollaan, ja niiden välistä karkasi aika ajoin mitä kauneimpia äännähdyksiä, joita tuo ei selvästi pelännyt päästää ulos.
Ehkä Bomille ei oltu koskaan annettu tilaisuutta tottua nautintoon omana tunteenaan, vaan tuon oli annettu oppia, että nautinto tuli pienen masokismin kautta?
Kibum tunsi valtavan tarpeen tehdä toisen olo mukavaksi valtaavan sisimpänsä. Hän avasi toisen mukanaan tuomistaan kondomeista ja rullasi sen nuoremman erektion päälle. Sitten hän kumartui lähemmäs kalpeamman vatsaa ja nuolaisi pienemmän pojan terskaa. Kun elimen pää ei maistunut niin pahalta, kuin kokematon poika oli kuvitellut, hän uskaltautui ottamaan muutamia senttejä peniksen päästä suuhunsa. Hieman suolaisen ihon maku ei ollut oikeastaan lainkaan kuvottava ja Kibum pääsi eroon lopuistakin ennakkoluuloistaan homoseksiä kohtaan, vaikkei niitä suuria ollut koskaan ollutkaan.
”Ah, Bummie, mitä sinä teet?” platinanblondi ynisi yrittäen pitää äänensä tasaisena.
Ruskettuneempi nuoli toisen erektion vartta virnistäen sitten.
”Luulin, että olet melkein kuin asiantuntija, muttet silti tiedä, mitä oraaliseksi on?” Hän naurahti hivellen toisen miehuutta huulillaan.
”Tietenkin tiedän!” Bom kivahti muttei voinut esittää sen enempää argumentteja, kun tunsi vanhemman kuuman suun ympäröivän elimensä jälleen. Toisen kädet hivelivät hänen kiveksiään varoen satuttamasta pienempää kosketuksellaan.
Kibum ei voinut ottaa toista kovin syvälle suuhunsa herkän oksennusrefleksinsä takia mutta teki parhaansa imemällä toisen erektiota, kiertämällä kieltään sen ympärille ja antaen sen osua poskeensa liikuttaessaan päätään ja kättään yhtä aikaa.
”Sinun kannattaa tulla sisääni nyt tai minusta ei tule olemaan paljoakaan iloa sinulle”, Bom mutisi työntäen toisen päätä kauemmas peniksestään, jossa syke tuntui selvemmin kuin missään muualla kehossa sillä hetkellä. Hän laittoi merkille, kuinka silkkiset Kibumin mustat, kiehkuraiset hiukset olivat. Ne saivat Bomin haluamaan upottaa kasvonsa niihin ja vain hengittää rauhallisesti toisen tuoksua. Mutta ei todellakaan juuri sillä hetkellä.
Kun hän näki Kibumin laittavan kondomin elimelleen, hän tunsi jännityksen aallon ryöpsähtävän ylitseen. Syy? Ei mitään tietoa Bomin puolelta. Poika oli luullut, ettei enää koskaan voisi tuntea minkäänlaista epävarmuuden tunnetta, kun kyse oli millään tapaa seksistä. Kuitenkin, kun hän tunsi vanhemman pojan erektion pään koskettavan sisäänkäyntiään, hän sai huomata luulleensa väärin.

Kibum levitti nuoremman pakaroita ja keräsi hetken rohkeutta työntyä toisen sisään. Samalla hän keskitti toivonsa siihen, ettei Bomiin sattuisi.
Hitaasti hän alkoi työntyä supistelevien sulkijalihasten ohitse. Mustahiuksinen joutui voihkaisemaan äänekkäästi yllättyessään siitä, kuinka tiukka platinanblondi todella oli huolimatta liukasteesta, valmistelemisesta muutenkin ja Donghaesta. Tietenkään Kibum ei kokenut peniksensä olevan kovin pieni, mutta faktat jaksoivat silti yllättää häntä.
”Liiku”, Bom hoputti kärsimättömästi silmät puoliavonaisina nautinnon ja tuskaisen odotuksen tuottaman päänsäryn johdosta.
Vanhempi pojista totteli hämmennyksen siirtyessä himon tieltä sivuun. Hän alkoi työntyä toiseen tasaisella rytmillä ja sai sirommasta ilmoille suuren ääniryöpyn lähes joka työnnöllä. Pian Kibum ei kuitenkaan enää voinut tehdä mitään pitääkseen kiinni periaatteestaan pysyä rauhallisena ja keskittyä Bomin tarpeisiin, vaan luontainen vaisto saada nautinto selkeänä ja rajuna oli liian vahva. Työnnöt menettivät tasaisen rytminsä ja tilalle tuli kiihtyvä.
Bomin täytyi myöntää, että Kibum oli kestävä ensikertalaiseksi, vaikkei hän ajatukselle ehtinyt enempää aikaa antaakaan, kun mustahiuksisen pojan käsi ilmestyi hänen erektiolleen uudelleen ja alkoi hyväillä sitä työntöjen lomassa. Sekä työnnöt, että vedot hänen varrellaan olivat hieman haparoivia voimankäytöltään ja vaaleahiuksisen vokaalivoittoinen verbaliikka täytti huoneen.
Loputtomana noidankehänä Bomin voimakas nautinnollinen ääntely kiihotti Kibumia ja sai hänet tarvitsemaan nopeampaa ja rajumpaa tahtia, joka taas sai nuoremman pitämään vielä isompaa ääntä.
Bom tunsi, kuinka pidemmän vahva työntöliike otti vallan hänen lihaksistaan kerta toisensa jälkeen ja toinen onnistui osumaan hänen eturauhaseensa nopealla tahdilla. Hallitsematon nautinto sai hänen kestävyytensä katoamaan huomattavasti nopeammin, kuin mitä sen hankkimisessa oli kestänyt. Hän ei ollut tottunut siihen, että seksi sattui niin vähän.
Hän näki Kibumin kasvoilla nautinnon, kun toinen sulki silmänsä ja tuon kulmat kurtistuivat. Suu aukesi aina välillä voihkaisuun. Kun pojan pää heitti taakse hallitsemattomasti, Bom katsoi tuon leukalinjoja, jotka olivat vain liian täydellisiä, kuten Kibum muutenkin.
”Kibummie... Tiedän yhden jutun - ahhnn! - jossa olet lahjakas”, nuorempi hengitti raskaasti ja koski koviin nänneihinsä uskoen tulevansa hyvin pian.
Vastaukseksi hänelle Kibum työntyi pari normaalia rajumpaa ja syvempää työntöä saaden pienemmän huutamaan nimeään.
Bomin selkä nousi kaarelle ja ulkoisetkin sulkijalihakset muuttuivat yhtäkkiä tahdosta riippumattomiksi, eikä blondi voinut estää niitä supistumasta siten, että häneen itseensä sattui.
”What the --- ” Kibum älähti yllättyneenä tuntien peniksensä nytkähtävän liian nautinnollisesti. Varoittamatta hänen mielensä täyttyi kirkkailla valoilla ja sekä hänen, että Bomin ekstaasisella äänellä. Hänestä tuntui, kuin hän pyörtyisi.
Bom ehti ottaa käsillään vastaan, kun hän meinasi vain rojahtaa orgasmin hyökyaallon kaataessa hänen järkevät aivotoimintonsa kokonaan. Nuorempi siirsi hänet makaamaan selälleen sohvalle ja siirtyi itse reunemmas sohvalla istumaan pieneen myttyyn.

Kibum katsoi katon valkoista väriä, jossa tuntui kulkevan sinisiä ja keltaisia valotäpliä. Hänen sydämensä takoi lujaa ja hengitys oli kiivas.
Sivusilmällään hän näki, kuinka Bom nojasi päätään selkänojaan ja tuon vaaleat hiukset levittyivät sohvatyynyille hehkuvana sädekehänä.
”Bom, tule tänne”, hän käski samalla, kun veti yhden sohvatyynyistä päänsä alle.
Väsynyt ja seesteinen poika ei vaivautunut kyseenalaistamaan toista vaan kömpi tuon luo katsoen tuota kuin kysyäkseen.
Kibum antoi toisen kätensä pyyhkäistä vaaleat suortuvat nuoremman kasvoilta tuon korvan taakse. Hänen kasvoilleen nousi raukea hymy ja hän veti Bomin osittain päällensä, osittain viereensä.
Hämillään ja yllätettynä sirompi kuunteli vanhemman koko ajan hitaasti rauhoittuvaa sydämensykettä ja raskasta hengitystä, joka osui aina välillä hänen hiuksiinsa. Kibum oli painanut huulensa hänen päälaelleen ja silitti hänen olkapäätään varovasti.
”Älä enää sotke Heechul-hyungin asioita. En halua joutua satuttamaan sinua”, tuo mutisi hiljaa.
”Et sinä pystyisi satuttamaan minua”, Bom vastasi luonteelleen omaisella särmällä.
Kibum hivuttautui pois sohvalta ja silitti hetken nuoremman silkkisiä hiuksia.
”Ihminen sinä olet siinä missä muutkin. Aina, kun saat tyhmiä ideoita, tyhjennä mielesi ja täytä se uudelleen minulla”, pidempi hymähti painaen hellän suudelman toisen huulille.
Sitten hän veti käytetyn kondomin pois peniksensä päältä, lähti keräilemään vaatteitaan ja puki ne uudelleen päälleen.
Bom seurasi tuota katseellaan tietämättä enää, mitä ajatella. Ajatusten epäselkeyteen saattoi tietenkin osaltaan vaikuttaa edelleen kytevä orgasmi, jonka hän oli vasta muutamia minuutteja sitten kokenut.
”Ja ai niin! Sinun täytyisi opetella käyttämään ehkäisyä, jos aiot harrastaa seksiä sattumanvaraisten ihmisten kanssa, jooko? Vaikka minun vuokseni, jos itsestään huolehtiminen ei kiinnosta”, Kibum huikkasi ovelta heittäen säteilevän hymyn nuoremmalle, ennen kuin avasi raskaan oven ja poistui paikalta.

Huone kylpi hiljaisuudessa Bomin vain tuijottaessa ovea.
”Damn...” hän kirosi haroen hiuksiaan ja lopulta vain haudaten kasvonsa käsiinsä.